Joulukalenterin
ensimmäiset luukut ovat jo auki ja onkin aika kerätä itselleen
sopiva jouluahdistus. Pitäisi tunkea itsensä muottiin ja iloita
joulusta, mutta en pysty. En vaan pysty. Jo lapsesta asti joulu on
ollut minulle kaikkein ahdistavin juhla. Pidän perinteistä ja
mietin usein niiden alkuperäistä tarkoitusta ja syntytapaa, mutta
joku joulussa ahdistaa.
Ehkä se on se idea
perhejuhlasta. Koen olevani yksin ja tunne on voimistunut vuosi
vuodelta. Tai yksin on ehkä väärä sana, yksinäinenkään ei
kuvaa sitä. Oikea sana olisi kai lopulta joukkoonkuulumaton.
Ja mitä
vanhemmaksi on tullut, ystävät ja kaverit saavat lapsia, menevät
naimisiin ja ostavat asuntoja. Kai ihmisluonnossa joku kaipuu tuohon
samaan muottiin on, sillä edellä mainitut asiat ovat olleet
haaveenani jo teini-iästä. Silti tämän syksyn suurin (ja ainoa)
saavutukseni on ollut yksi tinder-match. Pystyn kyllä olemaan
iloinen muiden puolesta, mutta sitä selkeämmin huomaan olevani aina
enemmän yksin.
Yhteiskunta ja
ympäristö painostaa meitä olemaan tietystä muotista tehtyjä.
Rivitalo, kaksi lasta, Volvo ja kultainennoutaja. Ja huolestuttavaa
on, että samaan aikaan sekä haluan sitä, että vihaan koko
ajatusta.
Toisaalta olen
pyrkinyt aina myös ulos muotista. En ole halunnut olla kuin muut ja
olen pitänyt oman pääni. Tein vuosi sitten ihmiskokeen ja olin
vuoden ilman puhelinta. Se teki elämästä ihanaa. Asioita sovittiin
etukäteen, mutta tilaa jäi myös suunnittelemattomalle ja
yllätykselliselle tekemiselle. Mutta tärkein oppimani asia oli se,
että stressi hälveni, kun ei tarvinnut koko ajan vahdata puhelinta
työjuttujen takia. Suosittelen kokeilemaan kuinka kauan sinä
pystyisit.
Asiasta täysin
toiseen. Olen alkanut (jälleen) opiskella italiaa. Kaunis kieli ja
kaunis maa, mutta oma pitkäjänteisyys on taas kerran koetuksella.
Toisaalta opiskelu on ollut palkitsevaa. Olen katsonut jokusen
italialaisen elokuvan ja ymmärtänyt sieltä muutaman lauseen sieltä
täältä. No, jos tuon kielen oppii, niin sinne CV:n turhien kielten
osaston jatkeeksi se päätynee.
 |
| Motivaatiota italian opiskeluun - Panna cotta |
Olen myös pitkään
miettinyt yhtä jouluista asiaa, nimittäin Gävlebockenia, tuota
ruotsalaista olkipukkia, joka palaa lähes joka vuosi. Tänä vuonna
pukki sai olla paikallaan vain päivän ja illalla koko maailma
huomioi tuon ruotsalaisen pikkukaupungin. Polttamisen on pakko olla
kaupungin salaliitto, sillä ”vartiointi” on pettänyt joka vuosi
mitä ihmeellisimmillä tavoilla ja kaupunki saanut ilmaista
näkyvyyttä. Olkipukki onkin niitä harvoja jouluahdistuksen
lievittäjiä.
Ja marraskuu oli
lopulta niin masentava kuukausi, että eipä tullut kuvattua edes
ruokaa kuin kerran. Enkä tainnut edes poistua Lahdesta koko kuun
aikana. Tätä kai on kaamosmasennus, on kylmää, pimeää ja
vituttaa.
