Jouluahdistus iskee

Joulukalenterin ensimmäiset luukut ovat jo auki ja onkin aika kerätä itselleen sopiva jouluahdistus. Pitäisi tunkea itsensä muottiin ja iloita joulusta, mutta en pysty. En vaan pysty. Jo lapsesta asti joulu on ollut minulle kaikkein ahdistavin juhla. Pidän perinteistä ja mietin usein niiden alkuperäistä tarkoitusta ja syntytapaa, mutta joku joulussa ahdistaa.

Ehkä se on se idea perhejuhlasta. Koen olevani yksin ja tunne on voimistunut vuosi vuodelta. Tai yksin on ehkä väärä sana, yksinäinenkään ei kuvaa sitä. Oikea sana olisi kai lopulta joukkoonkuulumaton.

Ja mitä vanhemmaksi on tullut, ystävät ja kaverit saavat lapsia, menevät naimisiin ja ostavat asuntoja. Kai ihmisluonnossa joku kaipuu tuohon samaan muottiin on, sillä edellä mainitut asiat ovat olleet haaveenani jo teini-iästä. Silti tämän syksyn suurin (ja ainoa) saavutukseni on ollut yksi tinder-match. Pystyn kyllä olemaan iloinen muiden puolesta, mutta sitä selkeämmin huomaan olevani aina enemmän yksin.

Yhteiskunta ja ympäristö painostaa meitä olemaan tietystä muotista tehtyjä. Rivitalo, kaksi lasta, Volvo ja kultainennoutaja. Ja huolestuttavaa on, että samaan aikaan sekä haluan sitä, että vihaan koko ajatusta.

Toisaalta olen pyrkinyt aina myös ulos muotista. En ole halunnut olla kuin muut ja olen pitänyt oman pääni. Tein vuosi sitten ihmiskokeen ja olin vuoden ilman puhelinta. Se teki elämästä ihanaa. Asioita sovittiin etukäteen, mutta tilaa jäi myös suunnittelemattomalle ja yllätykselliselle tekemiselle. Mutta tärkein oppimani asia oli se, että stressi hälveni, kun ei tarvinnut koko ajan vahdata puhelinta työjuttujen takia. Suosittelen kokeilemaan kuinka kauan sinä pystyisit.

Asiasta täysin toiseen. Olen alkanut (jälleen) opiskella italiaa. Kaunis kieli ja kaunis maa, mutta oma pitkäjänteisyys on taas kerran koetuksella. Toisaalta opiskelu on ollut palkitsevaa. Olen katsonut jokusen italialaisen elokuvan ja ymmärtänyt sieltä muutaman lauseen sieltä täältä. No, jos tuon kielen oppii, niin sinne CV:n turhien kielten osaston jatkeeksi se päätynee.

Motivaatiota italian opiskeluun - Panna cotta

Olen myös pitkään miettinyt yhtä jouluista asiaa, nimittäin Gävlebockenia, tuota ruotsalaista olkipukkia, joka palaa lähes joka vuosi. Tänä vuonna pukki sai olla paikallaan vain päivän ja illalla koko maailma huomioi tuon ruotsalaisen pikkukaupungin. Polttamisen on pakko olla kaupungin salaliitto, sillä ”vartiointi” on pettänyt joka vuosi mitä ihmeellisimmillä tavoilla ja kaupunki saanut ilmaista näkyvyyttä. Olkipukki onkin niitä harvoja jouluahdistuksen lievittäjiä.

Ja marraskuu oli lopulta niin masentava kuukausi, että eipä tullut kuvattua edes ruokaa kuin kerran. Enkä tainnut edes poistua Lahdesta koko kuun aikana. Tätä kai on kaamosmasennus, on kylmää, pimeää ja vituttaa.

Marraskuun pimeyden keskellä

Muistan kerran, kun eräs historianlaitoksen henkilökunnasta ohjeisti, ettei kannata tutkia oman sukunsa historiaa, koska sieltä voi löytyä luurankoja. Lähdin kuitenkin uhmaamaan kehoitusta ja syöksyin kohti tulta. Haaveenani on joskus kirjoittaa kirja sukuni vaiheista.

Tällä viikolla sain päätökseen erään rintamakirjeenvaihtajan toimitetun päiväkirjan, joka käsittelee vuosia 1941-42. Yleensä luen äärimmäisen vähän sotakirjallisuutta, mutta tällä kertaa luin, koska kyseisessä tiedotuskomppaniassa oli ollut eräs sukulaiseni. Ja mitäpä sieltä sitten lopulta löytyikään!

Yllätyksenä se ei itselleni tullut, että taiteilijat ovat varsin persoja alkoholille, eikä edes se, että sota-aikana alkoholia on kulunut ja huolella. Itseni kuitenkin yllätti se, kuinka helppoa alkoholin hankkiminen puolestaan oli. Ja kun juodaan, juodaan. Sukulaismieheni oli päättänyt riipaista kännit tovereittensa kanssa juuri ennen kenraalin vierailua. Päiväkirjan mukaan kolme miestä oli kannettu piiloon toiseen yksikköön selviämään ja yksi näistä oli juuri tämä sukulaismies. Sattuuhan sitä paremmissakin piireissä ja pienellä huumorilla siitä oli lopuksi selvitty.

No, takaisin tähän päivään. Lumet tuli ja lumet lähti. Auringon valosta on turha uneksia ennen maaliskuuta eli koko ajan on masentavan pimeää. Tämän päivän Etlarissa olikin juttu, että suurin osa ihmisistä kokee pimeässä olemisen epämiellyttävänä. Jos aurinko kerran laskee jo ennen puolta neljää, mitä siinä pieni ihminen voi edes tehdä.

Ei aina kannata olla vakava

Onneksi lahtelainen itselleen nauraminen ja ironia piristää. Tässä kuussa Etlarin tekstiviestipalsta on ollut huikeaa luettavaa. Savolaisille ei ilmeisesti ole auennut lahtelaisuuden ydin, kun jokainen savolainen vuorollaan kävi haukkumassa lahtelaiset. Ja lopulta lahtelaisuuden jujuhan on se, että ei täältä loppujen lopuksi juuri kukaan ole alunperin kotoisin. Lahti on uusi Viipuri, Rooma ja savolaisten Kanada samassa sulatusuunissa höystettynä hämäläisellä murahtelulla. Me olemme kaikki yhtä paljon ja yhtä vähän lahtelaisia. Toki Ursan kenttä on Ursan kenttä ja Rajasen kulma Rajasen kulma.

Viikolla, saattoi myös olla edellisellä, torin kellossa oli jäljellä tasan sata. Eli siis sata päivää hiihdon MM-kisoihin. Voi sitä huumorin määrää, joka niistä kisoista revitään. Huulirasvoja, shotteja ampulleissa tai tipassa myyntiin baareihin ja lahtelaisuus vientituotteeksi. Tule ja koe uniikki Lahti!

Loppujen lopuksi, pimeyden keskellä loistaa huumori!

Iisalmesta saa

”Iisalmesta saa parempaa”, totesi aikanaan Seppo Räty. Tutustuin puolestaan itäsuomalaiseen ja kenties savolaiseenkin sielunmaisemaan Lapinlahden ja Iisalmen kautta viime viikonloppuna. Samalla sain ensimmäisen kummilapseni, tai oikeastaan, kummilapseni sai nimen kauniissa Lapinlahden kirkossa.

Ristiäisten tunnelma on aina lämmin, mutta tällä kertaa miljöö ja ympäröivän päivän harmaus teki siitä vielä lämpimämmän. Lapinlahden kaunis puukirkko komeine alttaritauluineen oli oikeastaan nähtävyys, jollaista en odottanut ja kynttilöiden valo loi pimeään syksyyn rauhallisen ja levollisen tunnelman.

Toisaalta Lapinlahti näytti myös toista puoltaan. Pienen kylän ongelma lienee se, että kaikki ihmiset tuntevat toisensa. Kauppaan astuessani tuntui kuinka kaikkien muiden katseet pureutuivat seuraamaan jokaista askeltani. Olin ilmeisesti uhka Lapinlahden seesteiseen maalaisidylliin.

Kulttuurishokki ei helpottanut Iisalmessa, joka on sentään jo kaupunki. Ensimmäinen kohteemme oli paikallinen irkkupubi. Opin siellä yhden tärkeän asian, kun ajattelin maistaa jonkinlaista pienpanimoiden olutta. Iisalmessa ”jotain paikallista” tarkoittaa aina Olvin kolmosta. Siinä sai etelän pelle näpäytyksen naurun kera.

Jos jotain positiivistakin pitää iisalmelaisista sanoa, niin ainakin he ovat ystävällistä ja varsin avointa porukkaa. Ihmiset olivat valmiita neuvomaan ja juttelivat melko sujuvasti muustakin kuin säästä. Omasta kaupungistaan he eivät puolestaan tuntuneet olevan kovin ylpeitä, mutta savolaisten puhuessa vastuu jää kuulijalle.

Tietysti juhliin kuuluu sekä sikarit, että asiaan kuuluvat juomingit. Sikariksi valikoitui tällä kertaa varsin halpa ratkaisu. Romeo y Julieta, hintaa noin 20 euroa kappale, sopi tilaisuuteen viskin kera. Lämpölamppujen varjossa kolmen tyylikkään herrasmiehen keskustelu muuttui syvälliseksi. Sikarit poltettuamme jatkoimme Iisalmen yöhön.

Seuraavana aamuna olikin vuorossa tuskainen paluu Lahteen. Yli viiden tunnin bussimatka Juhani Ahon Rautatien maisemista oli tuskainen. Pienimuotoista krapulaa on tullut siis podettua pitkin viikkoa.

Tänään Ruotsalaisuuden päivänä koin iloisen yllätyksen, kun naapurina asuva talonmies soitti ovikelloa. Hänellä oli ämpärillinen kalaa minulle. Saa nähdä, mitä tuollaisesta määrästä isokokoisia muikkuja voi loihtia kaupunkilaiskeittiössä. Lähiöruokaa parhaimmillaan. Vai pitikö kummisedän postitella näitä kaloja jonnekin?

Oppia ikä kaikki

Kuulin juuri tarinan itsestäni pienenä. Olin alle kaksivuotias, kun olimme ylittämässä isäni kanssa Hämeenkatua Hakkapeliitta-patsaan jälkeen. Ohitsemme oli mennyt auto, jolle olin huutanut kovaan ääneen, että ”Perkele!” Isäni kysyi ihmetellen, että mistä olen moista oppinut. Ja olin vastannut, että Papalta. Lause oli kuitenkin jatkunut seuraavasti: ”Oon mä oppinu jumalaudanki!”

Liekitetty nuotiomakkara

Elämä on yhtä oppimista. Kesän kääntyessä syksyksi olen huomannut ja oppinut paljon asioita etenkin itsestäni. Paljon oppimista on etenkin siinä, miten käsittelen kriisitilanteita ja yllättäviä muutoksia. Puolestaan ongelmanratkaisua ja elämän elämistä täysillä olen oppinut huomattavasti. Opin myös sellaisen hyödyllisen taidon, kuin nuotion sytyttämisen. Eihän sitä tiedä, milloin joutuu lämmittelemään ghettoämpärin äärellä.

Kaupunkilainen aamiainen

Syksyn yksinäisyyttä ja väriloistoa

Syksy on perinteisesti ollut lähdön ja kaipauksen aikaa. Toisaalta se on väriloiston juhlaa, joten miksi murehtia asioita, joille ei voi mitään. Joskus unelmat voivat toteutua takaportin kautta ja silloin niihin on tartuttava. On myös muistettava iloita muiden puolesta. Kaikkeen kaipaukseen liittyy kuitenkin aina toivo jälleennäkemisestä.

 Ja mikä olisi syksyn, tai elämän, myrskyissä parempaa kuin hyvä ruoka ja hyvä viini. Tukeva aamiainen ja luonnonihmeitä ulos miettimään. Illalla puolestaan on loistava idea tehdä kevyttä pastaa ja nauttia. Tai niin sanottua ghettoruokaa, perunaa, voita ja tonnikalaa. Hyvää, helppoa ja kohtuullisen edullista.

Toisaalta, syksyisin on rauhoittavaa kävellä pimeällä yksin. Kenties läpi Vesteråsin tai pitkin Vesijärven rantaa ja antaa tuulen ja sateen osua kasvoille. Sillä tunteella on outo puhdistava vaikutus. Kai se liittynee itsesääliin tai oman pienuutensa ymmärtämiseen.

Pastaa ja salaattia

Tonnikalaa ja perunaa

Loppuun vielä vanha sanonta, koska elämä on yhtä oppimista niin muista ihmisistä, omasta itsestään ja ympäristöstään: Viisas oppii paljon viholliseltaan, mutta tyhmä ei opi edes hyviltä ystäviltään.

Oikeineläjän kesä

Kaunis Suomen kesä saapui lopulta ja ulkona voi jopa ollakin. Muutenkin kuin pokemon-jahdissa. Yöuinti, Lahden linnan kallioilla istuminen tai ihan vain yleinen tutkiskelu ympäristössä kelpaa aurinkoisilla säillä loistavaksi ajanvietteeksi.

Luin myös kirjan, jolle voin antaa vahvan lukusuosituksen. Mario Puzon Sisilialainen tempaisi mukaansa sisilialaiseen elämään, kunniakäsitykseen ja luottamukseen, mafian kiemuroihin ja huikeaan yhteiskunnan, tapojen ja maisemien kuvaukseen. Kirja on tavallaan osa Kummisedän tarinaa, mutta ei kuitenkaan vaadi tarinan tuntemista ollenkaan. Teos pohjautuu löyhästi ja romantisoidusti Sisilian Robin Hoodin tarinaan.

Sisilialaisesta tulikin mieleeni, että ennen kaikki oli paremmin. Ruoka oli tuoretta ja sen merkitys oli suurempi. Perunat, kalat, vihannekset, kananmunat ja lihat sai torilta ja kauppias, joka oikeasti palveli, oli eräänlainen tietotoimisto. Mascotissa käydessä kassa hädin tuskin edes tervehtii, vaikka kyseinen kauppa on tervehtimisessä yksi kaupungin parhaita.

Häränsilmä, luonto keskellä kaupunkia

Mascotista kuitenkin tarttui mukaan perustarvikkeita: vakuumipakattua jauhenlihaa, kananmunia, perunoita ja sipulia lihapullia ja perunamuusia varten ja kevyet salaattiainekset. On ihanaa tehdä yhdessä ruokaa ja ihanuutta lisää yhdessä syöminen. Myös ruokailun ajankohta muistutti enemmän eurooppalaista rytmiä, kuin suomalaista maatalousyhteiskuntaa. Ruoka maistuu paremmin hieman viileämmällä ilmalla viinilasin kera.

Entäpä miten kesällä tulisi pukeutua? Tyylikkäintä olisi aina suorat housut, kauluspaita ja irtotakki. Kotioloissa suosin itse napolilaista Fusaroa tai Gutteridgen pikeitä. Tyyliä ja mukavuutta samassa paketissa. Häränsilmällä käydessämme päälläni oli Kent & Curwen kesäinen pikee.

Kesällä on myös ihana rentoutua muuten vain. Turvekasvonaamio naamaan ja hieman mansikoita suuhun. Virkistää rankan työpäivän jälkeen kummasti sekä mieltä, että ihoa ja sitä kautta koko kehoa. Varma oikeineläjän merkki. Eilen kokeilin myös partani trimmausta. Sen suoritti alan ammattilainen. Vaikka itse en huomannut selkeää eroa omaan ajojälkeeni verrattuna, Kepa huomasi ja kehui lopputulosta. Lasketaan se siis positiiviseksi kokemukseksi.

Turvenaamio parrantrimmauksen jälkeen

Tuli tässä lopuksi vielä mieleen yksi päivä jutellessani Sinne Storen baristan kanssa, että olisi mielenkiintoista käydä testaamassa Lahden kahviloiden tiedot ja taidot. Se olkoon seuraava tämän blogin suurempi projekti, josta annan suosituksia. Risuja ja ruusuja lahtelaisille kahviloille.

Meri tekee ihmeitä!

Juhannus, keskikesän, valon ja hedelmällisyyden juhla. Ja mikä olisikaan ihanampaa, kuin viettää mittumaaria kauniissa Lahdessa. En ole koskaan pitänyt mökkeilystä ja vielä vähemmän mökkeilystä juhannuksena. Arvostan kyllä luontoa ja rauhaa, mutta arvostan myös ystäviäni, että en tahdo lukittautua keskelle metsää kokonaiseksi viikonlopuksi. Kaupungeissa juhannuksena on tarjolla niin rauhaa, kuin ihmisiäkin.

Tänä juhannuksena kaikki tehtiin toisin. Aatto Lahdessa, aikaisin nukkumaan ja seuraavana aamuna ulkomaille. Sikäli mikäli Tallinnaa nyt voi ulkomaana pitää. Ajatuksena oli se, että juntit suomituristit loistavat poissaolollaan.

Ensimmäiset sukka-sandaali-klassikot tulivat kuitenkin jo vastaan satamassa. Myös jonottamisen taito on suomalaisille täysin vieras käsite. Jonottaa tämä kansa haluaa kyllä, mutta sekin on taitolaji. Joka ikinen kerta jonoon kiilaa noin kymmenen sivujonoa, jotka hidastavat jonoa joka puolelta. Tähän ei tunnu auttavan edes kyltit tai lattiamaalaukset. Suomalainen tuntuu olevan suomalainen ohjeista huolimatta.

En edes jaksa mainita sen enempää humalaisista ja riitelevistä pariskunnista, joissa miehen rintakarvat puskevat Helsingistä Tallinnaan.

Penispupu-taulu

Laivassa kiitämme erityisen paljon ikkunallista hyttiä, ilmastointia, omaa rauhaa ja telkkaria. Hämmästelimme puolestaan hytin Penispupu-maalausta. Koska hieman kiertelimme ennen laivaannousua ympäri Helsinkiä ja sen arkkitehtuurisia kohteita (eli eksyimme välillä Kamppi-Länsisatama noin kymmenen kertaa), olimme väsyneitä. Nautiskelimme kahdestaan tax-freestä hankittuja juustoja ja muita herkkuja kaikessa rauhassa katsellen ikkunasta aurinkoista merta sekä vuoroin telkasta laivan karaokea.

Seuraavana aamuna ylös ennen kuin kellö lyö seitsemättä kertaa. Laivan aamupalatarjoilu alkoi tasan seitsemältä. Taas ajatuksena välttää juntit ja jättää aikaa enemmän Tallinnassa kiertämiseen. Taas ongelmaksi tuli jonotus. Neljä tarjoilupistettä, kahdeksan jonoa. Lisäksi viereinen perhe, jossa lapset söivät pelkkää rasvaa hatut päässä, kävi säännöllisesti tyhjentämässä pekonialtaan, etten saanut ensimmäistäkään siivua. Muuten aamiainen oli kellonajasta huolimatta loistava.

Lomakuva vanhasta kaupungista

Itse Tallinnassa päätimme olla seuraamatta ainoatakaan suomalaista. Estonia-muistomerkki, vanha kaupunki ja vanhan kaupungin kirkot äkkiä alta, ennen kuin muut kerkeävät. Vanhasta kaupungista suuntasimme kohti Tõnismägiä. Modernia uutta ja vanhaa yhdistävä kaupunginosa.

Seuraavaksi otimme suunnan kohti Nõmmeä. Kaljusta tuttu kaupunginosa jäi kuitenkin haaveeksi, sillä matkalla vastaan tullut neuvostoarkkitehtuurin yliannostus ja hiostava ilma pakottivat meidät kääntymään lopulta takaisin kohti keskustaa. Viimeiset kulttuurikohteet olivat Georg Otsin muistolaatta ja Wivi Lönnin (siis Kotilan talon suunnittelijan) suunnittelema Tallinnan Oopperatalo eli Estonia-teatteri. Rakennuksessa oli erittäin paljon samaa, kuin Kotilan ulkokuoressa, mutta eipä rakennusten välissä olekaan kuin pari vuotta.

Lopuksi ennen laivaan paluuta harrastimme kevyttä shoppailua. Nopeat pyörähdykset merkkiliikkeissä eivät tuottaneet tulosta itselleni. Kepa puolestaan löysi tyylikkään laukun, jonka hintaa en edes halua tietää. Aivan viimeisenä kävimme vielä hypermarketissa. Hypermarketin ostokorin pohja ei juuri peittynyt, mutta joitakin hygienia- ja kauneudenhoitotuotteita tarttui matkaamme.

Virolainen kasvonaamio

Laivalle päästyämme oli vuorossa ehostautumien. Juuri ennen satamaa alkanut ukkoskuuro oli kieltämättä saanut meidät näyttämään vähemmän edustavilla. Vaan eipä siinä, pitkä suihku, kasvonaamio ja sohvalla jalkojen oikominen tekivät meistä taas kuin uusia ihmisiä. Loppumatkasta kävimme vielä kannella ihastelemassa Suomenlahtea ja ukkoskuuroa.

Lahteen ja Kotilan huipulle päästyämme Kepa teki vielä loistavaa ruokaa, jossa oli ainakin villiriisiä, jauhenlihaa, chiliä, kesäkurpitsaa, tomaattia ja sipulia. Päällä tuore ruohosipuli ja kylkeen juuri kaupasta haettu patonki kruunasivat matkan. Lopuksi vielä Netflixistä ulkomainen tuntematon elokuva pyörimään ja molemmat katselivat unia ennen kymmentä.

Vaikka eri laivayhtiö mainostikin, että Meri tekee ihmeitä, se todellakin tekee. Loistava reissu kaiken kaikkiaan ja suosittelen itse kullekin juhannuksen viettoa kaukana suomalaisista.

Kuka suututti Leirilaakson ja kuinka siitä selvittiin?

Pieni hiljaiselo on taas käytetty väärien mielipiteiden kyttäämiseen ja väärineläjien bongaamiseen. Edellisen blogipostauksen jälkeen olen kerennyt muun muassa TV-kameroiden eteen Martina Aitolehden kanssa. Mutta siitä lisää joskus toiste. Nyt asiaan.

Orlandon ampuminen ja sen ylenpalttinen jeesustelu. Eduskunta piti juuri hiljaisen hetken uhrien muistolle. On toki hienoa, että uhreja muistetaan, mutta miksi taas kerran toisen kuolema on arvokkaampi kuin toisen. Kohta hiljaisia hetkiä alkaa olla niin paljon, että koko kyselytunti on yhtä hiljaista hetkeä. Toisaalta, hiljainen eduskunta voisi olla kokeilemisen arvoinen juttu.

Päivän suurimmat risut lähtevät kyllä Oululaisen leipomolle ja jollekin imagotyöryhmälle siellä. Vanha kunnon tuttu ja turvallinen, luotettava pöytäseuralainen Reissumies on pilattu. Nyt pussin kylkeen on ilmestynyt kaiken maailman palomiehiä, hevimiehiä ja raksamiehiä. Makunautinto on pilalla. Eikö Reissumies voi olla vain Reissumies?

Kolmas ja paikallinen aihe liittyy pyöräilyyn. Jokin aika sitten Etelä-Suomen Sanomissa oli keskustelua kaupunkialueella pyöräilystä. Pyöräilijät itkivät, että autot eivät ota heitä huomioon. On varmasti totta, että autojen ja pyörien vaaratilanteita syntyy autoilijoiden välinpitämättömyydestä, mutta entäpä pyöräilijöiden vastuu. Kuljen päivittäin Mustankallion tunnelin läpi ja tuo puolen kilometrin pätkä tarjoaa minulle jalankulkijana joka päivä vaaratilanteita pyöräilijöiden kanssa johtuen heidän välinpitämättömyydestään.

Mustankallion tunnelin Kiveriön puoleisella suulla on kaksi pyöräilyn kävelytiellä kieltävää kylttiä. Ylhäältä tullessa vauhti kohoaa pyörällä helposti yli 40 km/h. Silti valtaosa pyöräilijöistä ajaa erittäin kapealla kävelytiellä jalankulkijoiden seassa. Lehdessä joku perusteli tätä, että ei uskalla ajaa autojen seassa pyörällä. Missään vaiheessa yksikään pyöräilijä ei väläyttänyt vaihtoehtoa, että pyörän voisi taluttaa tunnelin päästä päähän, mikäli ei uskalla ajaa autojen seassa.

Kävellessä olen huomannut alaspäin mennessä, että kovaa takaa tulevaa pyörää on mahdoton kuulla, jos tunnelissa on samaan aikaan autoja. Jos samaan aikaan joudut väistämään kävellen vielä vastaantulijaa tai hitaampaa kävelijää, on tie pyörältä heti tukossa. Silti pyöräilijät yrittävät puikkelehtia kävelijöiden välistä osuen milloin mihinkin. Ja olen nähnyt kertaalleen myös sen, kun pyöräilijä on väistänyt suoraan ajotielle jalankulkijoita. Vain autoilijan nopeat refleksit estivät onnettomuuden.

Onnettomuuksilta en silti ole jalankulkijana välttynyt. Kertaalleen olen jäänyt pyörän alle ja kahdesti nähnyt, kun joku muu jalankulkija on jäänyt pyörän tönäisemäksi. Kertaalleen olen myös kävellyt ohi, kun pyöräilijän kallo on ollut halki katukivetyksessä. Osa pyöräilijöistä tuntuu kyllä universumin suurimmilta marttyyreiltä.

Aja siellä ajotiellä, kuten liikennesäännöt määrää tai taluta pyöräsi! Kiitos!

Ja sitten niihin positiivisiin asioihin ja elämästä oikein nauttimiseen. Tämän aamun aamupala sisälsi kahvin lisäksi maki-sushia. Päätäytteenä oli tällä kertaa kylmäsavulohi. Muita toimivaksi havaittuja täytteitä on ollut erilaiset ravuista ja ranskankermasta tehdyt kokonaisuudet. Testissä oli myös tuorejuuston käyttäminen täytteenä lohen kanssa. Kokeilemisen arvoista. Päivän musiikkisuosituksena ja oikeineläjien oikeinkuuntelumusiikkina on Maurice Wiggumin Suomi Sounds Summer Mix2016, jonka pääset kuuntelemaan -> Tästä

Aamupalakin voi olla kaunis.

Lähiöruokaa ja kaupunkilaiselämää

Ja taas, loppukuu, rahat loppu ja aika tehdä lähiöruokaa. Hyvää ja halpaa ruokaa kahdelle. Aloitamme viemällä pullot kauppaan. Säälittävä summa riittää juuri ja juuri paketilliseen jauhenlihaa, eli sillä mennään.

Viimeiset rahat pannulla!

Jauhenlihat pannulle kera punasipulin ja öljyn ja makua antamaan vielä valkosipulin jämät. Mausteeksi pippuria ja suolaa. Suolalla saa maun lisäksi sydän- ja verisuonitauteja, mutta riski on ottamisen arvoinen. Kun jauhenliha on kypsää, heitetään pannulle lopullinen sekametelisoppa, eli suomeksi kaikki, mitä kaapista löytyy, jotta ruoka riittäisi seuraavaan palkkapäivään. Eilen heitimme sekaan italianpataan ja makaronilaatikkoon soveltuvat ainekset, jota jatkoimme kuivuneella juustolla ja ketsupilla. Kuten huomaatte, loppukuusta ei ole varaa enää kasviksiin. Lopputulos on maukas ja suolainen italianpata makaroneilla, jota pari henkilöä popsii iloisesti pari päivää. Hintaa yhdelle annokselle tulee alta euron.

Kun palkkapäivä koittaa, on puolestaan taas aika siirtyä kaupunkilaiselämään. Auringon paistaessa aamukahvit on mukava juoda ulkosalla, joskin liika aurinko kehottaa siirtymään varjoon. Päädyimme syömään aamupalan, joka ajankohdaltaan alkoi lähennellä brunssia, tuttuun ja turvalliseen, eleganttiin Sinuheen.

Kaupunkilaiselämän parhaisiin puoliin kuuluvat kahvilat, joissa riittää elämää. Sinuhessa parasta antia on katsella Hakkapeliitta-patsaan ohi kiitäviä ihmisiä kahvikupposen ääressä. Myös Sinuhen syötävät tuovat tuulahduksen eurooppalaista kulttuuria tänne metsästä revittyjen savolaisten keskuuteen. Tänään valitsimme nopeat syötävät. Itse otin juustosämpylän ja Kepa puolestaan mozzarella-pesto-sämpylän. Jälkiruoka oli vaikeampi valita, mutta päädyimme lopulta suklaalastukakkuun, joka oli onnistunut valinta. Pienen nopean aamupalamme ainoa miinuspuoli oli viereisen pöydän maalaisperhe, jolle kaupunkilaiselämä tuntui olevan varsin vierasta.

Mannermaista sivistystä keskellä savolaisten Kanadaa!

Pienen sivistyneen ja mannermaisen hetken jälkeen työt kutsuivat meitä molempia. Itse toki näköjään lykkäsin vielä töiden tekemistä tämän kirjoittamisen verran (todellisuudessa kerkesin jo yhden nopean homman viimeistelemään). Taustalla pyörii erittäin vanha kotimainen mykkäelokuva. Ylinäyttelemisestä ja lapsellisuudesta huolimatta elokuvassa on paljon loistavaa ajankuvaa muun muassa rautateistä. Yhden asian sitä näköjään voi siirtää sadan vuoden takaa tähän päivään. Kaupunkilaiset ovat kaupunkilaisia ja maalaiset ovat maalaisia.

Nousipa mieleeni vielä yksi juttu, joka tässä on muutaman päivän ajan ärsyttänyt todenteolla. Ymmärrän toki, ettei maaseudulla ja lähiössä ole estetiikalla niin väliä, mutta jos saisin asiaan vaikuttaa, vaikuttaisin välittömästi. Puhun siis Kiveriönkadun omakotitalojen postilaatikoista. Joku on näköjään keksinyt taas säästää jokusen sentin ja päättänyt siirrättää postilaatikot kadunvarteen. Ennen kadunvarsi on muodostanut varsin tyylikkään miljöön 50- ja 60-luvun rakennuksineen, joissa on merkkejä sekä nopeasti kasvavasta kaupungista, että ajattomasta maaseudusta. Ja nyt, yhdellä päätöksellä tuo miljöö on tuhottu. Itella/Posti (kumpaa nimeä se firma tällä viikolla totteleekaan), kuinka paljon tuli säästöä?

Kun verenpaine nousee väärineläjistä!

Mikään ei ole mukavampaa, kuin rankan päivän jälkeen käpertyä peiton alle ja Kepan kainaloon ja katsoa hääohjelmia. Satuhäät ja Suomen ihanimmat häät kuitenkin nostavat lähes poikkeuksetta verenpainetta. Tiedän, että ohjelmien casting tehdään usein siten, että ne herättävät keskustelua, mutta samalla huolestuttaa etenkin vieraiden kohdalla, mihin suomalaisten miesten käytöstavat ovat kadonneet. Annan nyt muutaman oikeineläjien vinkin, jolla kesän hääjuhlista saa tyylikkäät, mutta rennot.

Kohta yksi: pukukoodi. Mies pukeutuu vähintään tummaan pukuun. Puku on aina kolmiosainen. Suorat housut, ei farkut, liivi ja takki. Vaikka kauluspaita on aluspaita, ei sekään voi olla ihan mikä tahansa rääsy. Kirkollisiin juhliin valkoinen kauluspaita, muihin juhliin voi sitten hieman soveltaa. Kaulaan rusetti tai hillitty solmio (hautajaisissa musta tai valkoinen, riippuen sukulaisuussuhteesta). Häihin riittää vallan hyvin valkoinen taskuliina. Jalkaan hillityt nappakengät. Valitettavan usein hääohjelmissa näkee jopa lenkkareita ja verenpaine nousee.

Muut tilpehöörit ovat myös sallittuja, joskaan niiden puuttuminen ei nosta verenpainetta aivan tappiin. Taskukello kellonperillä on aina tyylikästä. Kalvosinnapit, tyylikäs tapa viimeistellä kokonaisuus. Yhtenä huomiona nostaisin vielä sellaisen, että pukuun ei kuulu vyötä. Henkselit ovat tarpeelliset, jos housut eivät muuten pysy ylhäällä. Sukat tulisi olla tummat. Yleensä musta on varma valinta. Hattuja ei juurikaan enää näe (jos jonnelippiksiä ei lasketa). Tumma silinteri tai huopahattu toimii aina.

Kohta kaksi: käyttäytyminen juhlissa. Kun olet vieraana, et ole häiden keskipiste. Esittele itsesi tuntemattomille ihmisille, joiden kanssa olet kontaktissa. Esittele myös avecisi. Toinen, mikä minua on häirinnyt miesten käyttäytymisessä hääohjelmissa, on heiluminen virallisessa osuudessa ilman takkia. Olen ymmärtänyt etiketistä, että seisoessa miehet pitävät takkia kiinni ja virallisen osuuden aikana takki pysyy päällä, oli juhlissa kuinka lämmin tahansa. Vasta virallisen osuuden (häissä häävalssien ja puheiden jälkeen) juhlien emäntä (häissä morsiamen äiti) kysyy juhlien vanhimmalta naisvieraalta lupaa, saako miehet riisua takkinsa. Jos lupa myönnetään, morsiamen isä näyttää mallia. Tällöin myös vieraat voivat jättää takkinsa naulaan ja olla pelkässä liivissä. Etikettiä noudattamalla juhlista ei tule yhtään jäykemmät, vaan päin vastoin. Kun kaikki tietävät ”pelin hengen”, ei kenenkään tarvitse stressata ylimääräistä.

Myös yksi häiritsevä elementti on kädet taskussa seisominen. Puvun kanssa ei saisi ikinä olla molemmat kädet yhtä aikaa taskussa. Tämä lienee peräisin ajasta, jolloin aseisiin tarvitsi kahta kättä.

Yksi kohteliaisuuden merkki on teitittely puhuttaessa. Myös tasavertaisessa tilanteessa, jossa tuntemattomat ihmiset ovat samanikäisiä. Vanhempia ihmisiä toki teititellään luonnostaan. Tuntemattomien ihmisten kanssa on hyvä pysytellä turvallisissa keskusteluaiheissa. Politiikka, uskonto ja raha ovat lähtökohtaisesti erittäin huonoja aiheita.

Viimeiseksi vielä muutama sana naisille. Kirkossa on kohteliasta peittää sekä hartiat, että polvet. Tämäkin tuntuu olevan suomalaisille aivan ylitsepääsemätöntä ja verenpaine nousee jokaisesta väärineläjästä.

Elämysmatkailua ja historiakerrostumia

Makaan sängyllä ja kuuntelen Kepan rauhoittavaa hengitystä. Ulkona Lahden kaunis taivas näyttää hämärtymisen merkkejä, onhan kello jo lähes 12. Oikeastaan takana on täydellinen sunnuntai mastojen juuressa.

Kepan päästyä töistä, lähdimme kävelylle. Tai oikeastaan ensin totesimme puhelimeni rikkoutuneen lopullisesti. Samalla tuli minusta esiin se lapsellinen puoli, kun teki mieli käydä lattialle makaamaan itkupotkuraivarien merkiksi. No, se on entinen puhelin ja asialle ei enää mitään voi.

Kepa oli unohtanut oman puhelimensa kotiin ja Kisapuiston kohdalla emme tienneet edes aikaa. Kävelimme rauhassa läpi Pikku-Veskun kohti aurinkoista satamaa. Sataman alue on kyllä yksi lempipaikoistani Lahdessa ja sen historiakerrostumat saavat joka kerta kysymään uusia kysymyksiä. Mietin hetken oman pappani ensimmäistä kesätyötä 1920- ja 1930-lukujen taitteessa satamassa. Hän oli kertomansa mukaan kannellut laukkuja laivasta junaan ja toisin päin.

Seuraava historiakerros on Sibeliustalon vieressä nököttävä tehtaan piippu. Käsitykseni mukaan ukkini on puolestaan ollut siinä töissä, hieman myöhemmin toki. Vanha tiili on kaunista sekä läheltä että kaukaa.

Kävimme hakemassa jäätelöt ja söimme ne laiturin nokassa. Kummankaan Classic-tikussa ei ollut voittoa, mutta valkosuklaa ja mango toimivat yhdessä ja erikseen. Palataan kuitenkin niihin historiakerrostumiin.

Pianopaviljonki, Sibeliustalo ja ympäröivät kerrostalot muodostavat satamaan silauksen modernia ja vilkasta elämän makua. Kokonaisuutena koko miljöö on etenkin kesällä lahtelaisten olohuone, jossa on se mummolta perinnöksi saatu lasipurnukka vierekkäin IKEA-kipon kanssa. Toimivaa ja kaunista.

Takaisin keskustaan kävellessämme päätimme mennä katsomaan naisten pesäpalloa Kisapuistoon. Laji on itselle koulun liikuntatunteja (ja muutamaa aihetta sivuavaa historiateosta) lukuunottamatta täysin vieras. Olen tietoinen Lahden Mailaveikkojen kunniakkaasta historiasta, mutta Kisapuistossa oltiin kaukana glamourista. Yllättävän runsaslukuinen yleisö kuitenkin oli löytänyt paikalle.

Tauko ja kisamakkaran aika. Kisamakkara oli tällä kertaa varsin jauhoinen, mutta kypsyys kuin unelma. Kelpasi siis meille molemmille enemmän kuin hyvin. En tiedä, paljonko yhdestä makkarasta lopulta rahaa juniorityöhön meni, mutta voin kai sanoa, että olen tehnyt edes jotain lahtelaisen pesiksen eteen tänä vuonna.

Kahvimaitoa hakiessamme harmittelimme vielä Sippipuiston nykykohtaloa. Kauas on tultu niistä päivistä, jolloin kauniin kaupunkimme parhaalla paikalla näkyi elämänmakuinen rosoisuus. Penkeillä istuivat paikalliset ”julkkikset” viinapulloineen ja rosoisine juttuineen. Nyt paikalla kirmaa lapsia hymyssä suin. Ei minun nuoruudessani lapset hymyilleet, silloin oli lama.

Iltasella katsoimme vielä yhdessä dokumentin Venäjän Putin-nuorista. Oikeastaan varsin hämmentävän oloinen dokumentti. Nasi-nuoret eivät eronneet juurikaan suomalaisesta nuoresta, kuin kielen perusteella. Heidän kesäleirinsä muistutti suomalaista rippileiriä ja ulkoilmafestaria sillä erotuksella, että sieltä puuttui alkoholi. Toinen dokumentista noussut teema oli kuitenkin varsin pelottava, sillä tuntui, kun nuoria olisi aivopesty vihaamaan kaikkea erilaista. Toisaalta se saattoi olla myös dokumenttiin haluttu näkökulma.

Kello löi viisi minuuttia sitten 12. Kenties on aika kääntää kylkeä ja painua nukkumaan ja lisäillä tämän illan ruokakuvat ja vaatepohdinnat huomenna.

Vapun juhlintaa!

Vappu takana ja kesä voi alkaa. Tai sitten ei! Vappu meni oikeastaan kokonaan työskennellessä, eikä tuo oikeastaan haitannut. Lahtelainen vappu vaikuttaa hieman päälle liimatulta hötöltä. Opiskelijat (ne vähäiset, mitä Lahdessa on) lakittavat ”perinteisesti” Pikku-Viipurin Hirvi-patsaan, kuin häpeäksi vieressä seisovalle Erkonpuistolle ja hämäläiselle Erkolle (vaikkakin J.H. Vietti aikaansa myös Viipurissa). Oikeastaan myös Joensuussa opiskellessa patsaiden lakitus tuntui kornilta. Olikin hauska, kun historioitsijat eivät juurikaan tähän osallistuneet, vaan keskittyivät lähinnä humaltumaan laulaen vuoroin yhteislauluja oikealta ja vuoroin vasemmalta. Sarkastisesti tietenkin!

Palataanpa vielä Lahteen ja noihin Pikku-Viipurin ylioppilaisiin. En tietenkään tarkoita sitä, että AMK-opiskelijat eivät saisi juhlia vappua tai lakittaa vaikkapa kaupungintalon edustalla seisovaa Vapaudenpatsasta. Lähinnä olen huolestunut siitä, että opiskelijat eivät tiedä kyseisen patsaan, tai jopa laajemmin, koko kaupungin historiasta pennin latia. Sanoisin, että irvokasta! Miksi lahtelainen lakittaa viipurilaista patsasta?

Toisaalta, kun asiaa miettii tarkemmin, on Lahdessa vaikea olla välttymättä viipurilaisuudelta. Evakko Olavi Lanu on saanut jopa oman aukion ja puiston Lahteen, monet yritykset, rakennukset ja ideat ovat viipurilaista alkuperää. Miten aito lahtelainen siis viettäisi vappua? Tätä kysymystä pyörittelen, kun kävelen Nikolain... Anteeksi, Vapaudenkatua pitkin, kohti entistä työläis-Lahtea.

Näkymä entiseen puu-Paavolaan

Yksi ehdotushan voisi olla kylmä jako kahteen ja Fellmannin-puistoon. Toiset piikkilangan toiselle puolelle ja toiset toiselle, kuten sata vuotta sitten vappua vietettiin samalla paikalla. Oikeastaan, molemmilla puolilla olleet ihmiset olivat kuitenkin valtaosin muualta, kuin Lahdesta kotoisin, joten väärin vietetty vappu.

Loppu viimein, juhlikaa vappunne, miten juhlitte, minä syön munakkaan!

Keskivikon keitokset

Toinen vapaapäivä putkeen. Samalle päivälle osui myös tyttöystäväni Kepan vapaapäivä. Hitaan aamun jälkeen suuntasin rauhassa kävellen kohti keskustaa ja Kepan luo. Luulin, että hän oli nukkunut päiväunet, koska hänestä ei ollut kuulunut mitään, mutta mitä vielä. Viidenteen kerrokseen kavuttuani, sain käteeni saman tien imurin. Se siitä rennosta vapaapäivästä. Toisaalta, yhteinen puuhastelu oli mukavaa, vaikka taisin olla enemmän tiellä kuin hyödyksi, ainakin lakanoita vaihtaessa.

Suursiivouksen ja pyykkäämisen jälkeen laitettiin molemmat viestiyhteydet poikki muuhun maailmaan ja lähdimme kävelylle. On jännä, miten kiireettömästi kulkiessa kiinnittää lähiympäristöönsä huomiota aivan toisesta näkökulmasta. Kiipesimme yhdessä Kariniemen mäelle, jossa olen viimeksi käynyt noin 20 vuotta sitten. Olavi Lanun veistokset näyttivät yhä rumilta, mutta maisemat olivat kauniita. En myöskään voinut olla miettimättä alueen historiaa, koska mäellä on kuulema sijainnut tanssilava.

Kävelimme Rauten ja Malskin kortteleita ihaillen takaisin keskustaan ja Yhteiskoulun ohi. Yhteiskoulun vanha osa on yksi kaupungin vanhimmista rakennuksista, mutta en ole ikinä kiinnittänyt siihen huomiota. Nyt silmään pisti kaksi kohokuvaa Kirkkokadun puoleisessa seinässä. Toisen tunnisti jo pitkältä presidentti Paasikiveksi, mutta toinen herra jäi lopulta hämärän peittoon, sillä en lähtenyt aidatulle nurmialueelle kokeilemaan parkour-taitojani, kun edellinen aidan ylitys viime viikolla päättyi varsin nolosti.

Mäkiä ja rappusia sisältänyt lenkki päättyi taas viidenteen kerrokseen ja ansaittuun vesilasiin. Kepa laittoi ruuan tulille ja olin taas tiellä. Lopullinen tehtäväni oli toimia seuraneitinä ja syödä suolakurkkua. Kaunis pasta-annos ja Salatut Elämät pyörimään katsellen välillä putipuhdasta asuntoa ja ulkona liehuvaa lippua. Että sellanen päivä se!

Tiistain makkarakeitto

Loppukuu lähiössä ja seuraavaan palkkapäivään taas liian pitkä aika. Sunnuntain ja maanantain työtunnit ovat imeneet mehut melko hyvin nuoresta miehestä ja ilma ulkona näyttää niin harmaalta, että parempi laittaa verhot takaisin kiinni.

Hyvä ruoka, parempi mieli. Ehkä näin, jos olisi aineksia, joista taikoa. Oikeastaan jääkaapista tervehtii tuoreena vain viikko sitten vaihdettu lamppu. Tätä se jatkuva reissaaminen teettää. Myös pakastelokero huutaa enemmän tyhjyyttä kuin aivokuolleen katse.

Jos lähiruoka on nykyään muotia, niin koska tulee lähiöruuan vuoro? Joka tapauksessa, aion olla edellä kävijä ja tehdä huomisen ruokaa jo tänään (sillä köyhän on pakko tehdä samaa ruokaa useammaksi päiväksi).

Päivän ruokana siis suolainen makkarakeitto. En nyt ala erittelemään liiemmin reseptiä, enkä valmistustapaa, sillä ne, jotka eivät osaa tehdä makkarasoppaa, osaavat toivottavasti googlettaa sen. Ja jos eivät osaa, toivon, että Darwin oli oikeassa.

Tavarat kattilaan veden joukkoon kiehumaan, makkaraa voi ruskistaa pannulla. Sekaan heitin muutaman pippurin ja suolaa, paljon suolaa. Suola on mausteena hyvä, sillä se peittää kaikki huonot maut, jotka huonoista aineksista irtoaa. Samalla se myös antaa makua ja tarpeen vaatiessa lyhentää köyhyyttä, sillä se tappaa. Kiehautetaan pari tuntia ja annetaan vetäytyä hetki. Nautitaan suolan kanssa.