Tour de Lahti

Ideoin ennen kisoja keinoja hyötyä hiihdon MM-kisoista ja turisteista. Sain vitsillä idean turisteille suunnatusta ”Näe todellinen Lahti” -kierroksesta, jossa turisteja kierrätetään lähiöpubeissa juomassa Sinistä ja kokemassa lahtelaisten vieraanvaraisuus. Loppuillasta vielä lihamuki, lahtelaisittain lihmu, rinnuksille ja vähän nyrkkihippasia keskustassa ja kokemus olisi aito. Jokainen turisti voi kokeilla konseptia itsenäisesti, mutta olen käytettävissä myös oppaaksi. Keräsin alle myös joitain sellaisia paikkoja, jotka on hyvä nähdä.

Radiomäki on kohteena ensimmäisenä. Ennen radiomastoja Korkeamäkenä tunnettu keskustasta nouseva pätkä Salpausselän reunamuodostelmaa on nähnyt ja kokenut kaiken. Vanhalla hautausmaalla on 1918 kaatuneiden saksalaisten muistomerkki ja vanhimmissa hautakivissä on edelleen luodinreikiä Lahden taistelusta. Vieressä sijaitseva Tahko Pihkalan suunnittelema Lahden ensimmäinen urheilukenttä tuo tuulahduksen 1920-luvun ilmapiiristä. Taustalla siintävät radiomastot ovat näyttävät juurelta katsottuna ja ne ovat yksi lahtelaisten ylpeydenaiheista. Niihin liittyy tuhat ja yksi legendaa, joista osa pitää paikkansa ja osa taas on kaupunkilegendaa. Radiomäkeä kiertäessa voi nähdä jälkiä sekä sisällissodasta, että toisen maailmansodan pommituksista. Myös vesilinnan rakennus on komea. Lisäksi molemmilta reunoilta avautuu kauniit näkymät pimeällä kaupunkiin.

Alvar Aallon suunnittelema Ristinkirkko lienee yksi kiistellyimmistä rakennuksista lahtelaisten keskuudessa. Paikalla sijainnut puukirkko on yhä vahvasti lahtelaisten sydämissä, eikä uusi avara ja valoisa kirkko ole vielä täysin saavuttanut samanlaista asemaa. Ulkopaikkakuntalaiset puolestaan ovat ihailleet kirkkoa kilpaa. Vanhasta puukirkosta on jäljellä vain ulkoseinustalla oleva risti ja alttarin risti on puolestaan tehty vanhan kirkon hirsistä. Osa vanhan kirkon puupenkeistä löytyy muuten Aunuksen luterilaisesta kirkosta. Pihalla sankarihautojen vieressä on Wäinö Aaltosen suunnittelema Vapauden Hengetär -patsas.

Punavankien teloituspaikkoja on Lahdessa useita. Hennalassa kasarmin, Milkin ja Keijupuiston välissä on pieni muistomerkki teloitettujen punaisten muistoksi. Myös Kiveriönmäellä on teloitettu punaisia, mutta heidän maalliset jäännökset ovat siirretty viereiselle hautausmaalle, jossa on kaksinkappalein muistomerkkejä. Kansallinen tragedia on hyvä pitää mielessä Lahdessa liikkuessaan.

Mustankallion hautausmaalta onkin hyvä siirtyä tutkimaan sekä Kiveriön, että Pyhättömänmäkeä. Pyhättömällä pienien kujien varrella on säilynyt vielä paljon vanhoja puutaloja ja kaupunginosan tunnelma on käsinkosketeltava. Mäeltä löytyy myös kaksi oivaa näköalapaikkaa, josta näkee Paavolan yli kaupunkiin. Toinen paikoista, niin sanotut linnan kalliot, puolestaan ovat osa Suomen ruotsalaista historiaa. Paikalle piti rakentaa linnoitus suojaamaan tärkeää Ylistä Viipurintietä. Louhinnat aloitettiin, mutta rahat loppuivat Suomenlinnan rakentamisen takia kesken ja hanke hylättiin. Kallioista kuitenkin näkee, että jotain on tehty. Viereisellä Kiveriönmäellä seisoo yksi Lahden tunnusmerkeistä, vesitorni. Pohjoisrinteellä on myös Pirunluola, mutta hoitamattomana se ei enää oikeastaan ole nähtävyys.

Mukkulan kartanon alue on vierailemisen arvoinen kohde vaikkakaan se ei liiemmin poikkea muista Suomen kartanoista niin merkittävästi. Miljöö on kuitenkin lahtelaisille rakas. Mukkulassa ollessa kannattaa käydä myös katsomassa Neste Taukotuulen palkintovitriini, jossa on pala lahtelaista jalkapallohistoriaa.

Lahden kasvun tärkeimpiä vauhdittajia on ollut aikoinaan satama. Wesijärven rautatieaseman rakennus on nykyisin erittäin viihtyisä kahvila. Sataman alue oli pitkään huonossa kunnossa ja entisen piipputeollisuuden joutomaana ja raunioina. Nyt paikkaa on kunnostettu ja satamasta on tullut lahtelaisten olohuone. Sibeliustalo on vähitellen saanut synninpäästön lahtelaisilta. Vanhaa ratapenkkaa pitkin pääsee kätevästi takaisin kisa-alueelle ja vieressä oleva Pikku-Veskun puisto vie puolestaan kohti keskustaa.

Lahden Kisapuisto ei nykyisessä kunnossa juurikaan säväytä, mutta paikalla on pelattu vuoden 1952 olympialaisten jalkapalloa. Tämän kunniaksi Kisapuiston porttia koristavat olympiarenkaat. Ehkä tunnetuimman lahtelaisen, Jari Litmasen patsas on myös Kisapuistossa. Patsas on yritetty muun muassa polttaa ja se kärsikin pieniä vaurioita, jotka sittemmin on korjattu. Vieresssä seisova Fellmannin kartano toimii nykyisellään Historiallisena museona, joka on käymisen arvoinen paikka. Myös kartanon edustalla oleva Ainonpuisto veistoksineen tarjoaa tuulahduksen menneestä ajasta. Jokainen voi kartanon portailla katsoa puistoa ja kuvitella olevansa kartanonherra. Kartanossa on myös suunniteltu Suomen itsenäisyyttä 1900-luvun alussa, joten se sopinee Suomi100-teemaan.

Lahti on myös flippereiden luvattu kaupunki. Useat baarit ovat ottaneet takaisin flippereitä ja Lahdessa onkin varsin vilkas ja aktiivinen harrastajakunta. Lahti Pinball Society järjestää turnauksia säännöllisesti ja yksi niistä on myös kisojen aikana.

Baareista ja ravintoloista suositeltuja kohteita ovat ehdottomasti legendaariset Tirra ja Torvi. Loviisankadun ”pahuuden akseli” on seissyt paikalla vuosikymmeniä ja siellä on käynyt esiintymässä lähes kaikki tärkeimmät suomalaiset muusikot. Tirraa on palautettu remontilla lähemmäs alkuperäistä asuaan, Torvi puolestaan näyttää lahtelaiselta, kaikilla vuosikymmenillä.

Sataman vieressä Niemen entinen paloasema on kunnostettu pubiksi. Sisätilojen erikoisuuden takia siellä kannattaa käydä, mutta vain pikaisesti. Lounas puolestaan syödään Ravintola Taivaanrannassa ja illallinen Ravintola Rouxissa, joka valittiin vuoden ravintolaksi 2016. Vanhoihin Uuden Apteekin tiloihin tehty ravintola on tunnelmallinen ja ruoka pohjautuu Lapin keittiölle. Kahvilla tulee käydä Sinuhella, mielellään Mariankadun akvaariossa. Yöruoka haetaan lahtelaiseen tapaan Jonen grilliltä ja ainoa oikea valinta on legendaarinen lihamuki. Lihamuki ei kulinaristisesti ole elämys, mutta se on osoitus lahtelaisesuudesta, jossa kaikki turha keimailu jätetään pois.

Lahdessa on toki paljon muutakin nähtävää ja koettavaa, mutta tämän pikaoppaan avulla voi viettää mukavan päivän, tai jopa kaksi Lahdessa. Mutta muista: Puhutaan nyt kuitenkin Lahdesta!

Hyppyjä Salpausselältä

Talvinen retki Mikkeliin on takana ja olen taas yhtä kokemusta rikkaampi. Kaupungin keskusta vaikutti varsin viihtyisältä myös talvella. Vanhat puurakennukset, puisto täynnä jääveistoksia ja komea kirkko säväyttivät, joten Mikkeliä voi kutsua myös talvikaupungiksi. Samalla reissulla yksi urbaanilegenda paljastui todeksi.

Olen aina uskonut, että Soldiers of Odin on vain mielikuvituksen tuotetta, sillä en ole koskaan nähnyt yhtään tälläista. Mikkelissä tähän vaadittiin kaksi kokonaista minuuttia kaupungin keskustassa, kun ohi käveli SoO-takkinen mieshenkilö. Kaikenlaista sitä näkee: ihmiset järjestystä turvaamassa käsivarsinauhojen kanssa. Ihan kuin olisin joskus kuulltu jostain vastaavasta.

Katsoin muutama viikko sitten kipeänä ollessani Edvin Laineen elokuvat Tällä Pohjantähden Alla ja Akseli ja Elina. En nyt kuitenkaan ala tekemään vertailuja nykypäivään (loppujen lopuksi kansa on aina ollut kahtia jakautunutta, sitä ei vain aina tiedosta) tai politikoimaan, vaan keskityn mieluummin elokuvien roolisuorituksiin ja muihin mieleen nousseihin asioihin.

Elokuvien aikana pohdin paljon henkilöhahmojen nimistöä. Suurimmalla osalla oli kansanomainen kutsumanimi ja kirkonkirjoissa ruotsalaisperäinen nimi, esimerkiksi Laurilan Anttoo tai Leppäsen Valtu. Preetin kohdalla mietin, että onko se poistunutta nimistöä vai muunnos ruotsinkielisestä nimestä, mutta en saanut päätettyä omaa kantaani.

Jos elokuvasta pitää nostaa yksi näyttelijäsuoritus, on se ehdottomasti Veikko Sinisalo Anttoona. Sinisalo sai Linnan kirjan murteen elämään aidosti ja ilmeet kuvastivat sitä mielikuvaa, joka Anttoosta syntyi kirjan perusteella. Mielestäni harvoin näyttelijä onnistuu yhtä hyvin herättämään kirjojen henkilöitä eloon ja kirjan luoma mielikuva vastasi Sinisalon roolisuoritusta.

Elokuva kosketti myös toisella tasolla. Uskon, että suurin osa suomalaisista pystyy löytämään kiintopisteitä sukunsa tarinaan. Oman pappani isä oli punavankien joukossa Hennalan vankileirillä, joskin lahtelaisena tehdastyöläisenä hänen syynsä sotaan ovat saattaneet poiketa Pentinkulman torppareiden sodasta. Punaisen perheen jälkeläisenä pappani oli kuitenkin Koskelan poikien tapaan rintamalla.

Hennalan vankileiriltä ja Fellmannin pellolta voikin sopivasti hypätä sopivasti kohti Salpausselän MM-kisoja. Vuoden 1918 taistelupaikkojen päällä käytävät hiihdot näkyvät mukavasti kaupunkikuvassa. Eilen kaupungilla kahvitellessa kisavieraita ja ulkomaisia tiedotusvälineitä näkyi monessa kulmassa. Toivottavasti nämä myös uskaltavat tarttua kaiken loiston keskellä jo lähes unohdettuun tragediaan ja kertoa siitä hinnasta, millä tämä loisto on maksettu.

Nyt on kuitenkin aika nauttia komeasta talvisesta kelistä ja huikeasta kisaviikosta. Se on jotain, jota tämä kaupunki kaiken harmauden keskellä kaipaa!

Ulos pakkaseen lapsuuden riemulla

Itsensä haastaminen lienee nykyään muotia. Samoin kaiketi uusien asioiden kokeilu. Miksi en siis hyppäisi aallonharjalle ja kokeilisi jotain, mikä aina on ollut mielessä ja jäänyt toteuttamatta. Ja näinhän tein. Kävin luistelemassa.

Edellisen kerran olen luistellut noin kymmenen vuotta sitten lukiossa. Sen jälkeen on jokaisena talvena pitänyt käydä ulkojäillä. Toteutus on jäänyt jostain syistä roikkumaan, kunnes tänään oli aika astua jäälle kuin mikäkin Bobby Orr. Idea lähti liikkeelle sattumalta ja toteutettiin erittäin lyhyellä varoitusajalla. Luistemet olivat samat vanhat, kuten myös maila.

Pukeutuminen pakkassään urheiluun oli haastavaa, koska kaikki sopivat vaatteet makaavat todennäköisesti jossain muuttolaatikoiden pohjalla. Kerrospukeutumien oli kuitenkin valttia noin kymmeneen pakkasasteeseen.

Hieman ennen kello viittä astuin Paavolan kentälle, joka vanhojen lahtelaisten suussa kulkee yhä nimellä Kirkkokadun kenttä. Jää ei ollut erikoisen hyvässä kunnossa, eikä luistemet erityisen hyvässä terässä. Onneksi kuitenkin samalla ja Kivimaan kentällä lihasmuistiin hiotut kuviot palautuivat hetkessä mieleen ja mies pysyi pystyssä.

Samalla luistelukerta oli nostalgiatrippi. Mieleen muistuivat ala-asteen talvet, jolloin koulusta päästyä tie vei välittömästi kentälle. Kotiin tultiin vasta, kun Salatut Elämät alkoi. Salatut Elämät muuten täytti tänään vuosia ja muistan sen päivän hyvin, kun lähdimme kentältä.

Paavolan kenttään liittyy myös toinen muisto. Siellä voitin ensimmäistä kertaa isoisäni kaukalon matkalla. Itse olin yläasteella, pappa puolestaan hieman alle 80-vuotias. Tekniikan kun oppii nuorena, sen taitaa vanhanakin.

Puolentoista tunnin pyrähdys ulkojäillä oli virkistävä kokemus. Luut säilyivät ehjänä ja kaatumisilta vältyttiin. Liikunnan jälkeinen hyvä olo, ulkoilu ja itsensä haastamien käänsivät tämän päivän kirkkaasti plussan puolelle.

Seuraavana tekemättömien asioiden listalla olisi talviurheilulajit hiihto ja pilkkiminen. Edellisestä hiihtokerrasta alkaa myös olla kymmenen vuotta, sillä viimeksi olen ollut sukset jalassa intissä. Pienenä olin lyhyen ajan Lahden Hiihtoseurassa ja unelmanani oli olla seuraava Mika Myllylä. Sinä talvena ei kuitenkaan tullut juurikaan lunta, joten keskityimme juoksemaan lähinnä suurmäen rappusia. Viimeisen kerran olen hiihtänyt tosissani koulujen välisissä hiihtokilpailuissa noin neljännellä luokalla. Enää en tähtää MM-kisoihin, mutta jos siitä saisi edes tekemistä talveen.

Pilkkimistä on kokeiltu joskus baarissa, mutta todellinen jäällä istuskelu on jäänyt myös sinne ala-asteelle. Toivottavasti tänä talvena saisi molemmat lajit takaisin listalle. Ja jos pilkkiessä saisi vielä saalistakin, voisi niistä kokeilla myös ruuan valmistamista.

Voi olla, että tänä iltana uni iskee. Ja toivottavasti seuraaviin ulkojäihin ei kulu taas kymmentä vuotta.

Kahen markan Patrik Laine

Jouluahdistus iskee

Joulukalenterin ensimmäiset luukut ovat jo auki ja onkin aika kerätä itselleen sopiva jouluahdistus. Pitäisi tunkea itsensä muottiin ja iloita joulusta, mutta en pysty. En vaan pysty. Jo lapsesta asti joulu on ollut minulle kaikkein ahdistavin juhla. Pidän perinteistä ja mietin usein niiden alkuperäistä tarkoitusta ja syntytapaa, mutta joku joulussa ahdistaa.

Ehkä se on se idea perhejuhlasta. Koen olevani yksin ja tunne on voimistunut vuosi vuodelta. Tai yksin on ehkä väärä sana, yksinäinenkään ei kuvaa sitä. Oikea sana olisi kai lopulta joukkoonkuulumaton.

Ja mitä vanhemmaksi on tullut, ystävät ja kaverit saavat lapsia, menevät naimisiin ja ostavat asuntoja. Kai ihmisluonnossa joku kaipuu tuohon samaan muottiin on, sillä edellä mainitut asiat ovat olleet haaveenani jo teini-iästä. Silti tämän syksyn suurin (ja ainoa) saavutukseni on ollut yksi tinder-match. Pystyn kyllä olemaan iloinen muiden puolesta, mutta sitä selkeämmin huomaan olevani aina enemmän yksin.

Yhteiskunta ja ympäristö painostaa meitä olemaan tietystä muotista tehtyjä. Rivitalo, kaksi lasta, Volvo ja kultainennoutaja. Ja huolestuttavaa on, että samaan aikaan sekä haluan sitä, että vihaan koko ajatusta.

Toisaalta olen pyrkinyt aina myös ulos muotista. En ole halunnut olla kuin muut ja olen pitänyt oman pääni. Tein vuosi sitten ihmiskokeen ja olin vuoden ilman puhelinta. Se teki elämästä ihanaa. Asioita sovittiin etukäteen, mutta tilaa jäi myös suunnittelemattomalle ja yllätykselliselle tekemiselle. Mutta tärkein oppimani asia oli se, että stressi hälveni, kun ei tarvinnut koko ajan vahdata puhelinta työjuttujen takia. Suosittelen kokeilemaan kuinka kauan sinä pystyisit.

Asiasta täysin toiseen. Olen alkanut (jälleen) opiskella italiaa. Kaunis kieli ja kaunis maa, mutta oma pitkäjänteisyys on taas kerran koetuksella. Toisaalta opiskelu on ollut palkitsevaa. Olen katsonut jokusen italialaisen elokuvan ja ymmärtänyt sieltä muutaman lauseen sieltä täältä. No, jos tuon kielen oppii, niin sinne CV:n turhien kielten osaston jatkeeksi se päätynee.

Motivaatiota italian opiskeluun - Panna cotta

Olen myös pitkään miettinyt yhtä jouluista asiaa, nimittäin Gävlebockenia, tuota ruotsalaista olkipukkia, joka palaa lähes joka vuosi. Tänä vuonna pukki sai olla paikallaan vain päivän ja illalla koko maailma huomioi tuon ruotsalaisen pikkukaupungin. Polttamisen on pakko olla kaupungin salaliitto, sillä ”vartiointi” on pettänyt joka vuosi mitä ihmeellisimmillä tavoilla ja kaupunki saanut ilmaista näkyvyyttä. Olkipukki onkin niitä harvoja jouluahdistuksen lievittäjiä.

Ja marraskuu oli lopulta niin masentava kuukausi, että eipä tullut kuvattua edes ruokaa kuin kerran. Enkä tainnut edes poistua Lahdesta koko kuun aikana. Tätä kai on kaamosmasennus, on kylmää, pimeää ja vituttaa.

Marraskuun pimeyden keskellä

Muistan kerran, kun eräs historianlaitoksen henkilökunnasta ohjeisti, ettei kannata tutkia oman sukunsa historiaa, koska sieltä voi löytyä luurankoja. Lähdin kuitenkin uhmaamaan kehoitusta ja syöksyin kohti tulta. Haaveenani on joskus kirjoittaa kirja sukuni vaiheista.

Tällä viikolla sain päätökseen erään rintamakirjeenvaihtajan toimitetun päiväkirjan, joka käsittelee vuosia 1941-42. Yleensä luen äärimmäisen vähän sotakirjallisuutta, mutta tällä kertaa luin, koska kyseisessä tiedotuskomppaniassa oli ollut eräs sukulaiseni. Ja mitäpä sieltä sitten lopulta löytyikään!

Yllätyksenä se ei itselleni tullut, että taiteilijat ovat varsin persoja alkoholille, eikä edes se, että sota-aikana alkoholia on kulunut ja huolella. Itseni kuitenkin yllätti se, kuinka helppoa alkoholin hankkiminen puolestaan oli. Ja kun juodaan, juodaan. Sukulaismieheni oli päättänyt riipaista kännit tovereittensa kanssa juuri ennen kenraalin vierailua. Päiväkirjan mukaan kolme miestä oli kannettu piiloon toiseen yksikköön selviämään ja yksi näistä oli juuri tämä sukulaismies. Sattuuhan sitä paremmissakin piireissä ja pienellä huumorilla siitä oli lopuksi selvitty.

No, takaisin tähän päivään. Lumet tuli ja lumet lähti. Auringon valosta on turha uneksia ennen maaliskuuta eli koko ajan on masentavan pimeää. Tämän päivän Etlarissa olikin juttu, että suurin osa ihmisistä kokee pimeässä olemisen epämiellyttävänä. Jos aurinko kerran laskee jo ennen puolta neljää, mitä siinä pieni ihminen voi edes tehdä.

Ei aina kannata olla vakava

Onneksi lahtelainen itselleen nauraminen ja ironia piristää. Tässä kuussa Etlarin tekstiviestipalsta on ollut huikeaa luettavaa. Savolaisille ei ilmeisesti ole auennut lahtelaisuuden ydin, kun jokainen savolainen vuorollaan kävi haukkumassa lahtelaiset. Ja lopulta lahtelaisuuden jujuhan on se, että ei täältä loppujen lopuksi juuri kukaan ole alunperin kotoisin. Lahti on uusi Viipuri, Rooma ja savolaisten Kanada samassa sulatusuunissa höystettynä hämäläisellä murahtelulla. Me olemme kaikki yhtä paljon ja yhtä vähän lahtelaisia. Toki Ursan kenttä on Ursan kenttä ja Rajasen kulma Rajasen kulma.

Viikolla, saattoi myös olla edellisellä, torin kellossa oli jäljellä tasan sata. Eli siis sata päivää hiihdon MM-kisoihin. Voi sitä huumorin määrää, joka niistä kisoista revitään. Huulirasvoja, shotteja ampulleissa tai tipassa myyntiin baareihin ja lahtelaisuus vientituotteeksi. Tule ja koe uniikki Lahti!

Loppujen lopuksi, pimeyden keskellä loistaa huumori!

Iisalmesta saa

”Iisalmesta saa parempaa”, totesi aikanaan Seppo Räty. Tutustuin puolestaan itäsuomalaiseen ja kenties savolaiseenkin sielunmaisemaan Lapinlahden ja Iisalmen kautta viime viikonloppuna. Samalla sain ensimmäisen kummilapseni, tai oikeastaan, kummilapseni sai nimen kauniissa Lapinlahden kirkossa.

Ristiäisten tunnelma on aina lämmin, mutta tällä kertaa miljöö ja ympäröivän päivän harmaus teki siitä vielä lämpimämmän. Lapinlahden kaunis puukirkko komeine alttaritauluineen oli oikeastaan nähtävyys, jollaista en odottanut ja kynttilöiden valo loi pimeään syksyyn rauhallisen ja levollisen tunnelman.

Toisaalta Lapinlahti näytti myös toista puoltaan. Pienen kylän ongelma lienee se, että kaikki ihmiset tuntevat toisensa. Kauppaan astuessani tuntui kuinka kaikkien muiden katseet pureutuivat seuraamaan jokaista askeltani. Olin ilmeisesti uhka Lapinlahden seesteiseen maalaisidylliin.

Kulttuurishokki ei helpottanut Iisalmessa, joka on sentään jo kaupunki. Ensimmäinen kohteemme oli paikallinen irkkupubi. Opin siellä yhden tärkeän asian, kun ajattelin maistaa jonkinlaista pienpanimoiden olutta. Iisalmessa ”jotain paikallista” tarkoittaa aina Olvin kolmosta. Siinä sai etelän pelle näpäytyksen naurun kera.

Jos jotain positiivistakin pitää iisalmelaisista sanoa, niin ainakin he ovat ystävällistä ja varsin avointa porukkaa. Ihmiset olivat valmiita neuvomaan ja juttelivat melko sujuvasti muustakin kuin säästä. Omasta kaupungistaan he eivät puolestaan tuntuneet olevan kovin ylpeitä, mutta savolaisten puhuessa vastuu jää kuulijalle.

Tietysti juhliin kuuluu sekä sikarit, että asiaan kuuluvat juomingit. Sikariksi valikoitui tällä kertaa varsin halpa ratkaisu. Romeo y Julieta, hintaa noin 20 euroa kappale, sopi tilaisuuteen viskin kera. Lämpölamppujen varjossa kolmen tyylikkään herrasmiehen keskustelu muuttui syvälliseksi. Sikarit poltettuamme jatkoimme Iisalmen yöhön.

Seuraavana aamuna olikin vuorossa tuskainen paluu Lahteen. Yli viiden tunnin bussimatka Juhani Ahon Rautatien maisemista oli tuskainen. Pienimuotoista krapulaa on tullut siis podettua pitkin viikkoa.

Tänään Ruotsalaisuuden päivänä koin iloisen yllätyksen, kun naapurina asuva talonmies soitti ovikelloa. Hänellä oli ämpärillinen kalaa minulle. Saa nähdä, mitä tuollaisesta määrästä isokokoisia muikkuja voi loihtia kaupunkilaiskeittiössä. Lähiöruokaa parhaimmillaan. Vai pitikö kummisedän postitella näitä kaloja jonnekin?

Oppia ikä kaikki

Kuulin juuri tarinan itsestäni pienenä. Olin alle kaksivuotias, kun olimme ylittämässä isäni kanssa Hämeenkatua Hakkapeliitta-patsaan jälkeen. Ohitsemme oli mennyt auto, jolle olin huutanut kovaan ääneen, että ”Perkele!” Isäni kysyi ihmetellen, että mistä olen moista oppinut. Ja olin vastannut, että Papalta. Lause oli kuitenkin jatkunut seuraavasti: ”Oon mä oppinu jumalaudanki!”

Liekitetty nuotiomakkara

Elämä on yhtä oppimista. Kesän kääntyessä syksyksi olen huomannut ja oppinut paljon asioita etenkin itsestäni. Paljon oppimista on etenkin siinä, miten käsittelen kriisitilanteita ja yllättäviä muutoksia. Puolestaan ongelmanratkaisua ja elämän elämistä täysillä olen oppinut huomattavasti. Opin myös sellaisen hyödyllisen taidon, kuin nuotion sytyttämisen. Eihän sitä tiedä, milloin joutuu lämmittelemään ghettoämpärin äärellä.

Kaupunkilainen aamiainen

Syksyn yksinäisyyttä ja väriloistoa

Syksy on perinteisesti ollut lähdön ja kaipauksen aikaa. Toisaalta se on väriloiston juhlaa, joten miksi murehtia asioita, joille ei voi mitään. Joskus unelmat voivat toteutua takaportin kautta ja silloin niihin on tartuttava. On myös muistettava iloita muiden puolesta. Kaikkeen kaipaukseen liittyy kuitenkin aina toivo jälleennäkemisestä.

 Ja mikä olisi syksyn, tai elämän, myrskyissä parempaa kuin hyvä ruoka ja hyvä viini. Tukeva aamiainen ja luonnonihmeitä ulos miettimään. Illalla puolestaan on loistava idea tehdä kevyttä pastaa ja nauttia. Tai niin sanottua ghettoruokaa, perunaa, voita ja tonnikalaa. Hyvää, helppoa ja kohtuullisen edullista.

Toisaalta, syksyisin on rauhoittavaa kävellä pimeällä yksin. Kenties läpi Vesteråsin tai pitkin Vesijärven rantaa ja antaa tuulen ja sateen osua kasvoille. Sillä tunteella on outo puhdistava vaikutus. Kai se liittynee itsesääliin tai oman pienuutensa ymmärtämiseen.

Pastaa ja salaattia

Tonnikalaa ja perunaa

Loppuun vielä vanha sanonta, koska elämä on yhtä oppimista niin muista ihmisistä, omasta itsestään ja ympäristöstään: Viisas oppii paljon viholliseltaan, mutta tyhmä ei opi edes hyviltä ystäviltään.