Lähiöruokaa ja kaupunkilaiselämää

Ja taas, loppukuu, rahat loppu ja aika tehdä lähiöruokaa. Hyvää ja halpaa ruokaa kahdelle. Aloitamme viemällä pullot kauppaan. Säälittävä summa riittää juuri ja juuri paketilliseen jauhenlihaa, eli sillä mennään.

Viimeiset rahat pannulla!

Jauhenlihat pannulle kera punasipulin ja öljyn ja makua antamaan vielä valkosipulin jämät. Mausteeksi pippuria ja suolaa. Suolalla saa maun lisäksi sydän- ja verisuonitauteja, mutta riski on ottamisen arvoinen. Kun jauhenliha on kypsää, heitetään pannulle lopullinen sekametelisoppa, eli suomeksi kaikki, mitä kaapista löytyy, jotta ruoka riittäisi seuraavaan palkkapäivään. Eilen heitimme sekaan italianpataan ja makaronilaatikkoon soveltuvat ainekset, jota jatkoimme kuivuneella juustolla ja ketsupilla. Kuten huomaatte, loppukuusta ei ole varaa enää kasviksiin. Lopputulos on maukas ja suolainen italianpata makaroneilla, jota pari henkilöä popsii iloisesti pari päivää. Hintaa yhdelle annokselle tulee alta euron.

Kun palkkapäivä koittaa, on puolestaan taas aika siirtyä kaupunkilaiselämään. Auringon paistaessa aamukahvit on mukava juoda ulkosalla, joskin liika aurinko kehottaa siirtymään varjoon. Päädyimme syömään aamupalan, joka ajankohdaltaan alkoi lähennellä brunssia, tuttuun ja turvalliseen, eleganttiin Sinuheen.

Kaupunkilaiselämän parhaisiin puoliin kuuluvat kahvilat, joissa riittää elämää. Sinuhessa parasta antia on katsella Hakkapeliitta-patsaan ohi kiitäviä ihmisiä kahvikupposen ääressä. Myös Sinuhen syötävät tuovat tuulahduksen eurooppalaista kulttuuria tänne metsästä revittyjen savolaisten keskuuteen. Tänään valitsimme nopeat syötävät. Itse otin juustosämpylän ja Kepa puolestaan mozzarella-pesto-sämpylän. Jälkiruoka oli vaikeampi valita, mutta päädyimme lopulta suklaalastukakkuun, joka oli onnistunut valinta. Pienen nopean aamupalamme ainoa miinuspuoli oli viereisen pöydän maalaisperhe, jolle kaupunkilaiselämä tuntui olevan varsin vierasta.

Mannermaista sivistystä keskellä savolaisten Kanadaa!

Pienen sivistyneen ja mannermaisen hetken jälkeen työt kutsuivat meitä molempia. Itse toki näköjään lykkäsin vielä töiden tekemistä tämän kirjoittamisen verran (todellisuudessa kerkesin jo yhden nopean homman viimeistelemään). Taustalla pyörii erittäin vanha kotimainen mykkäelokuva. Ylinäyttelemisestä ja lapsellisuudesta huolimatta elokuvassa on paljon loistavaa ajankuvaa muun muassa rautateistä. Yhden asian sitä näköjään voi siirtää sadan vuoden takaa tähän päivään. Kaupunkilaiset ovat kaupunkilaisia ja maalaiset ovat maalaisia.

Nousipa mieleeni vielä yksi juttu, joka tässä on muutaman päivän ajan ärsyttänyt todenteolla. Ymmärrän toki, ettei maaseudulla ja lähiössä ole estetiikalla niin väliä, mutta jos saisin asiaan vaikuttaa, vaikuttaisin välittömästi. Puhun siis Kiveriönkadun omakotitalojen postilaatikoista. Joku on näköjään keksinyt taas säästää jokusen sentin ja päättänyt siirrättää postilaatikot kadunvarteen. Ennen kadunvarsi on muodostanut varsin tyylikkään miljöön 50- ja 60-luvun rakennuksineen, joissa on merkkejä sekä nopeasti kasvavasta kaupungista, että ajattomasta maaseudusta. Ja nyt, yhdellä päätöksellä tuo miljöö on tuhottu. Itella/Posti (kumpaa nimeä se firma tällä viikolla totteleekaan), kuinka paljon tuli säästöä?

Kun verenpaine nousee väärineläjistä!

Mikään ei ole mukavampaa, kuin rankan päivän jälkeen käpertyä peiton alle ja Kepan kainaloon ja katsoa hääohjelmia. Satuhäät ja Suomen ihanimmat häät kuitenkin nostavat lähes poikkeuksetta verenpainetta. Tiedän, että ohjelmien casting tehdään usein siten, että ne herättävät keskustelua, mutta samalla huolestuttaa etenkin vieraiden kohdalla, mihin suomalaisten miesten käytöstavat ovat kadonneet. Annan nyt muutaman oikeineläjien vinkin, jolla kesän hääjuhlista saa tyylikkäät, mutta rennot.

Kohta yksi: pukukoodi. Mies pukeutuu vähintään tummaan pukuun. Puku on aina kolmiosainen. Suorat housut, ei farkut, liivi ja takki. Vaikka kauluspaita on aluspaita, ei sekään voi olla ihan mikä tahansa rääsy. Kirkollisiin juhliin valkoinen kauluspaita, muihin juhliin voi sitten hieman soveltaa. Kaulaan rusetti tai hillitty solmio (hautajaisissa musta tai valkoinen, riippuen sukulaisuussuhteesta). Häihin riittää vallan hyvin valkoinen taskuliina. Jalkaan hillityt nappakengät. Valitettavan usein hääohjelmissa näkee jopa lenkkareita ja verenpaine nousee.

Muut tilpehöörit ovat myös sallittuja, joskaan niiden puuttuminen ei nosta verenpainetta aivan tappiin. Taskukello kellonperillä on aina tyylikästä. Kalvosinnapit, tyylikäs tapa viimeistellä kokonaisuus. Yhtenä huomiona nostaisin vielä sellaisen, että pukuun ei kuulu vyötä. Henkselit ovat tarpeelliset, jos housut eivät muuten pysy ylhäällä. Sukat tulisi olla tummat. Yleensä musta on varma valinta. Hattuja ei juurikaan enää näe (jos jonnelippiksiä ei lasketa). Tumma silinteri tai huopahattu toimii aina.

Kohta kaksi: käyttäytyminen juhlissa. Kun olet vieraana, et ole häiden keskipiste. Esittele itsesi tuntemattomille ihmisille, joiden kanssa olet kontaktissa. Esittele myös avecisi. Toinen, mikä minua on häirinnyt miesten käyttäytymisessä hääohjelmissa, on heiluminen virallisessa osuudessa ilman takkia. Olen ymmärtänyt etiketistä, että seisoessa miehet pitävät takkia kiinni ja virallisen osuuden aikana takki pysyy päällä, oli juhlissa kuinka lämmin tahansa. Vasta virallisen osuuden (häissä häävalssien ja puheiden jälkeen) juhlien emäntä (häissä morsiamen äiti) kysyy juhlien vanhimmalta naisvieraalta lupaa, saako miehet riisua takkinsa. Jos lupa myönnetään, morsiamen isä näyttää mallia. Tällöin myös vieraat voivat jättää takkinsa naulaan ja olla pelkässä liivissä. Etikettiä noudattamalla juhlista ei tule yhtään jäykemmät, vaan päin vastoin. Kun kaikki tietävät ”pelin hengen”, ei kenenkään tarvitse stressata ylimääräistä.

Myös yksi häiritsevä elementti on kädet taskussa seisominen. Puvun kanssa ei saisi ikinä olla molemmat kädet yhtä aikaa taskussa. Tämä lienee peräisin ajasta, jolloin aseisiin tarvitsi kahta kättä.

Yksi kohteliaisuuden merkki on teitittely puhuttaessa. Myös tasavertaisessa tilanteessa, jossa tuntemattomat ihmiset ovat samanikäisiä. Vanhempia ihmisiä toki teititellään luonnostaan. Tuntemattomien ihmisten kanssa on hyvä pysytellä turvallisissa keskusteluaiheissa. Politiikka, uskonto ja raha ovat lähtökohtaisesti erittäin huonoja aiheita.

Viimeiseksi vielä muutama sana naisille. Kirkossa on kohteliasta peittää sekä hartiat, että polvet. Tämäkin tuntuu olevan suomalaisille aivan ylitsepääsemätöntä ja verenpaine nousee jokaisesta väärineläjästä.

Elämysmatkailua ja historiakerrostumia

Makaan sängyllä ja kuuntelen Kepan rauhoittavaa hengitystä. Ulkona Lahden kaunis taivas näyttää hämärtymisen merkkejä, onhan kello jo lähes 12. Oikeastaan takana on täydellinen sunnuntai mastojen juuressa.

Kepan päästyä töistä, lähdimme kävelylle. Tai oikeastaan ensin totesimme puhelimeni rikkoutuneen lopullisesti. Samalla tuli minusta esiin se lapsellinen puoli, kun teki mieli käydä lattialle makaamaan itkupotkuraivarien merkiksi. No, se on entinen puhelin ja asialle ei enää mitään voi.

Kepa oli unohtanut oman puhelimensa kotiin ja Kisapuiston kohdalla emme tienneet edes aikaa. Kävelimme rauhassa läpi Pikku-Veskun kohti aurinkoista satamaa. Sataman alue on kyllä yksi lempipaikoistani Lahdessa ja sen historiakerrostumat saavat joka kerta kysymään uusia kysymyksiä. Mietin hetken oman pappani ensimmäistä kesätyötä 1920- ja 1930-lukujen taitteessa satamassa. Hän oli kertomansa mukaan kannellut laukkuja laivasta junaan ja toisin päin.

Seuraava historiakerros on Sibeliustalon vieressä nököttävä tehtaan piippu. Käsitykseni mukaan ukkini on puolestaan ollut siinä töissä, hieman myöhemmin toki. Vanha tiili on kaunista sekä läheltä että kaukaa.

Kävimme hakemassa jäätelöt ja söimme ne laiturin nokassa. Kummankaan Classic-tikussa ei ollut voittoa, mutta valkosuklaa ja mango toimivat yhdessä ja erikseen. Palataan kuitenkin niihin historiakerrostumiin.

Pianopaviljonki, Sibeliustalo ja ympäröivät kerrostalot muodostavat satamaan silauksen modernia ja vilkasta elämän makua. Kokonaisuutena koko miljöö on etenkin kesällä lahtelaisten olohuone, jossa on se mummolta perinnöksi saatu lasipurnukka vierekkäin IKEA-kipon kanssa. Toimivaa ja kaunista.

Takaisin keskustaan kävellessämme päätimme mennä katsomaan naisten pesäpalloa Kisapuistoon. Laji on itselle koulun liikuntatunteja (ja muutamaa aihetta sivuavaa historiateosta) lukuunottamatta täysin vieras. Olen tietoinen Lahden Mailaveikkojen kunniakkaasta historiasta, mutta Kisapuistossa oltiin kaukana glamourista. Yllättävän runsaslukuinen yleisö kuitenkin oli löytänyt paikalle.

Tauko ja kisamakkaran aika. Kisamakkara oli tällä kertaa varsin jauhoinen, mutta kypsyys kuin unelma. Kelpasi siis meille molemmille enemmän kuin hyvin. En tiedä, paljonko yhdestä makkarasta lopulta rahaa juniorityöhön meni, mutta voin kai sanoa, että olen tehnyt edes jotain lahtelaisen pesiksen eteen tänä vuonna.

Kahvimaitoa hakiessamme harmittelimme vielä Sippipuiston nykykohtaloa. Kauas on tultu niistä päivistä, jolloin kauniin kaupunkimme parhaalla paikalla näkyi elämänmakuinen rosoisuus. Penkeillä istuivat paikalliset ”julkkikset” viinapulloineen ja rosoisine juttuineen. Nyt paikalla kirmaa lapsia hymyssä suin. Ei minun nuoruudessani lapset hymyilleet, silloin oli lama.

Iltasella katsoimme vielä yhdessä dokumentin Venäjän Putin-nuorista. Oikeastaan varsin hämmentävän oloinen dokumentti. Nasi-nuoret eivät eronneet juurikaan suomalaisesta nuoresta, kuin kielen perusteella. Heidän kesäleirinsä muistutti suomalaista rippileiriä ja ulkoilmafestaria sillä erotuksella, että sieltä puuttui alkoholi. Toinen dokumentista noussut teema oli kuitenkin varsin pelottava, sillä tuntui, kun nuoria olisi aivopesty vihaamaan kaikkea erilaista. Toisaalta se saattoi olla myös dokumenttiin haluttu näkökulma.

Kello löi viisi minuuttia sitten 12. Kenties on aika kääntää kylkeä ja painua nukkumaan ja lisäillä tämän illan ruokakuvat ja vaatepohdinnat huomenna.

Vapun juhlintaa!

Vappu takana ja kesä voi alkaa. Tai sitten ei! Vappu meni oikeastaan kokonaan työskennellessä, eikä tuo oikeastaan haitannut. Lahtelainen vappu vaikuttaa hieman päälle liimatulta hötöltä. Opiskelijat (ne vähäiset, mitä Lahdessa on) lakittavat ”perinteisesti” Pikku-Viipurin Hirvi-patsaan, kuin häpeäksi vieressä seisovalle Erkonpuistolle ja hämäläiselle Erkolle (vaikkakin J.H. Vietti aikaansa myös Viipurissa). Oikeastaan myös Joensuussa opiskellessa patsaiden lakitus tuntui kornilta. Olikin hauska, kun historioitsijat eivät juurikaan tähän osallistuneet, vaan keskittyivät lähinnä humaltumaan laulaen vuoroin yhteislauluja oikealta ja vuoroin vasemmalta. Sarkastisesti tietenkin!

Palataanpa vielä Lahteen ja noihin Pikku-Viipurin ylioppilaisiin. En tietenkään tarkoita sitä, että AMK-opiskelijat eivät saisi juhlia vappua tai lakittaa vaikkapa kaupungintalon edustalla seisovaa Vapaudenpatsasta. Lähinnä olen huolestunut siitä, että opiskelijat eivät tiedä kyseisen patsaan, tai jopa laajemmin, koko kaupungin historiasta pennin latia. Sanoisin, että irvokasta! Miksi lahtelainen lakittaa viipurilaista patsasta?

Toisaalta, kun asiaa miettii tarkemmin, on Lahdessa vaikea olla välttymättä viipurilaisuudelta. Evakko Olavi Lanu on saanut jopa oman aukion ja puiston Lahteen, monet yritykset, rakennukset ja ideat ovat viipurilaista alkuperää. Miten aito lahtelainen siis viettäisi vappua? Tätä kysymystä pyörittelen, kun kävelen Nikolain... Anteeksi, Vapaudenkatua pitkin, kohti entistä työläis-Lahtea.

Näkymä entiseen puu-Paavolaan

Yksi ehdotushan voisi olla kylmä jako kahteen ja Fellmannin-puistoon. Toiset piikkilangan toiselle puolelle ja toiset toiselle, kuten sata vuotta sitten vappua vietettiin samalla paikalla. Oikeastaan, molemmilla puolilla olleet ihmiset olivat kuitenkin valtaosin muualta, kuin Lahdesta kotoisin, joten väärin vietetty vappu.

Loppu viimein, juhlikaa vappunne, miten juhlitte, minä syön munakkaan!