Marraskuun pimeyden keskellä

Muistan kerran, kun eräs historianlaitoksen henkilökunnasta ohjeisti, ettei kannata tutkia oman sukunsa historiaa, koska sieltä voi löytyä luurankoja. Lähdin kuitenkin uhmaamaan kehoitusta ja syöksyin kohti tulta. Haaveenani on joskus kirjoittaa kirja sukuni vaiheista.

Tällä viikolla sain päätökseen erään rintamakirjeenvaihtajan toimitetun päiväkirjan, joka käsittelee vuosia 1941-42. Yleensä luen äärimmäisen vähän sotakirjallisuutta, mutta tällä kertaa luin, koska kyseisessä tiedotuskomppaniassa oli ollut eräs sukulaiseni. Ja mitäpä sieltä sitten lopulta löytyikään!

Yllätyksenä se ei itselleni tullut, että taiteilijat ovat varsin persoja alkoholille, eikä edes se, että sota-aikana alkoholia on kulunut ja huolella. Itseni kuitenkin yllätti se, kuinka helppoa alkoholin hankkiminen puolestaan oli. Ja kun juodaan, juodaan. Sukulaismieheni oli päättänyt riipaista kännit tovereittensa kanssa juuri ennen kenraalin vierailua. Päiväkirjan mukaan kolme miestä oli kannettu piiloon toiseen yksikköön selviämään ja yksi näistä oli juuri tämä sukulaismies. Sattuuhan sitä paremmissakin piireissä ja pienellä huumorilla siitä oli lopuksi selvitty.

No, takaisin tähän päivään. Lumet tuli ja lumet lähti. Auringon valosta on turha uneksia ennen maaliskuuta eli koko ajan on masentavan pimeää. Tämän päivän Etlarissa olikin juttu, että suurin osa ihmisistä kokee pimeässä olemisen epämiellyttävänä. Jos aurinko kerran laskee jo ennen puolta neljää, mitä siinä pieni ihminen voi edes tehdä.

Ei aina kannata olla vakava

Onneksi lahtelainen itselleen nauraminen ja ironia piristää. Tässä kuussa Etlarin tekstiviestipalsta on ollut huikeaa luettavaa. Savolaisille ei ilmeisesti ole auennut lahtelaisuuden ydin, kun jokainen savolainen vuorollaan kävi haukkumassa lahtelaiset. Ja lopulta lahtelaisuuden jujuhan on se, että ei täältä loppujen lopuksi juuri kukaan ole alunperin kotoisin. Lahti on uusi Viipuri, Rooma ja savolaisten Kanada samassa sulatusuunissa höystettynä hämäläisellä murahtelulla. Me olemme kaikki yhtä paljon ja yhtä vähän lahtelaisia. Toki Ursan kenttä on Ursan kenttä ja Rajasen kulma Rajasen kulma.

Viikolla, saattoi myös olla edellisellä, torin kellossa oli jäljellä tasan sata. Eli siis sata päivää hiihdon MM-kisoihin. Voi sitä huumorin määrää, joka niistä kisoista revitään. Huulirasvoja, shotteja ampulleissa tai tipassa myyntiin baareihin ja lahtelaisuus vientituotteeksi. Tule ja koe uniikki Lahti!

Loppujen lopuksi, pimeyden keskellä loistaa huumori!

Iisalmesta saa

”Iisalmesta saa parempaa”, totesi aikanaan Seppo Räty. Tutustuin puolestaan itäsuomalaiseen ja kenties savolaiseenkin sielunmaisemaan Lapinlahden ja Iisalmen kautta viime viikonloppuna. Samalla sain ensimmäisen kummilapseni, tai oikeastaan, kummilapseni sai nimen kauniissa Lapinlahden kirkossa.

Ristiäisten tunnelma on aina lämmin, mutta tällä kertaa miljöö ja ympäröivän päivän harmaus teki siitä vielä lämpimämmän. Lapinlahden kaunis puukirkko komeine alttaritauluineen oli oikeastaan nähtävyys, jollaista en odottanut ja kynttilöiden valo loi pimeään syksyyn rauhallisen ja levollisen tunnelman.

Toisaalta Lapinlahti näytti myös toista puoltaan. Pienen kylän ongelma lienee se, että kaikki ihmiset tuntevat toisensa. Kauppaan astuessani tuntui kuinka kaikkien muiden katseet pureutuivat seuraamaan jokaista askeltani. Olin ilmeisesti uhka Lapinlahden seesteiseen maalaisidylliin.

Kulttuurishokki ei helpottanut Iisalmessa, joka on sentään jo kaupunki. Ensimmäinen kohteemme oli paikallinen irkkupubi. Opin siellä yhden tärkeän asian, kun ajattelin maistaa jonkinlaista pienpanimoiden olutta. Iisalmessa ”jotain paikallista” tarkoittaa aina Olvin kolmosta. Siinä sai etelän pelle näpäytyksen naurun kera.

Jos jotain positiivistakin pitää iisalmelaisista sanoa, niin ainakin he ovat ystävällistä ja varsin avointa porukkaa. Ihmiset olivat valmiita neuvomaan ja juttelivat melko sujuvasti muustakin kuin säästä. Omasta kaupungistaan he eivät puolestaan tuntuneet olevan kovin ylpeitä, mutta savolaisten puhuessa vastuu jää kuulijalle.

Tietysti juhliin kuuluu sekä sikarit, että asiaan kuuluvat juomingit. Sikariksi valikoitui tällä kertaa varsin halpa ratkaisu. Romeo y Julieta, hintaa noin 20 euroa kappale, sopi tilaisuuteen viskin kera. Lämpölamppujen varjossa kolmen tyylikkään herrasmiehen keskustelu muuttui syvälliseksi. Sikarit poltettuamme jatkoimme Iisalmen yöhön.

Seuraavana aamuna olikin vuorossa tuskainen paluu Lahteen. Yli viiden tunnin bussimatka Juhani Ahon Rautatien maisemista oli tuskainen. Pienimuotoista krapulaa on tullut siis podettua pitkin viikkoa.

Tänään Ruotsalaisuuden päivänä koin iloisen yllätyksen, kun naapurina asuva talonmies soitti ovikelloa. Hänellä oli ämpärillinen kalaa minulle. Saa nähdä, mitä tuollaisesta määrästä isokokoisia muikkuja voi loihtia kaupunkilaiskeittiössä. Lähiöruokaa parhaimmillaan. Vai pitikö kummisedän postitella näitä kaloja jonnekin?