Tour de Lahti

Ideoin ennen kisoja keinoja hyötyä hiihdon MM-kisoista ja turisteista. Sain vitsillä idean turisteille suunnatusta ”Näe todellinen Lahti” -kierroksesta, jossa turisteja kierrätetään lähiöpubeissa juomassa Sinistä ja kokemassa lahtelaisten vieraanvaraisuus. Loppuillasta vielä lihamuki, lahtelaisittain lihmu, rinnuksille ja vähän nyrkkihippasia keskustassa ja kokemus olisi aito. Jokainen turisti voi kokeilla konseptia itsenäisesti, mutta olen käytettävissä myös oppaaksi. Keräsin alle myös joitain sellaisia paikkoja, jotka on hyvä nähdä.

Radiomäki on kohteena ensimmäisenä. Ennen radiomastoja Korkeamäkenä tunnettu keskustasta nouseva pätkä Salpausselän reunamuodostelmaa on nähnyt ja kokenut kaiken. Vanhalla hautausmaalla on 1918 kaatuneiden saksalaisten muistomerkki ja vanhimmissa hautakivissä on edelleen luodinreikiä Lahden taistelusta. Vieressä sijaitseva Tahko Pihkalan suunnittelema Lahden ensimmäinen urheilukenttä tuo tuulahduksen 1920-luvun ilmapiiristä. Taustalla siintävät radiomastot ovat näyttävät juurelta katsottuna ja ne ovat yksi lahtelaisten ylpeydenaiheista. Niihin liittyy tuhat ja yksi legendaa, joista osa pitää paikkansa ja osa taas on kaupunkilegendaa. Radiomäkeä kiertäessa voi nähdä jälkiä sekä sisällissodasta, että toisen maailmansodan pommituksista. Myös vesilinnan rakennus on komea. Lisäksi molemmilta reunoilta avautuu kauniit näkymät pimeällä kaupunkiin.

Alvar Aallon suunnittelema Ristinkirkko lienee yksi kiistellyimmistä rakennuksista lahtelaisten keskuudessa. Paikalla sijainnut puukirkko on yhä vahvasti lahtelaisten sydämissä, eikä uusi avara ja valoisa kirkko ole vielä täysin saavuttanut samanlaista asemaa. Ulkopaikkakuntalaiset puolestaan ovat ihailleet kirkkoa kilpaa. Vanhasta puukirkosta on jäljellä vain ulkoseinustalla oleva risti ja alttarin risti on puolestaan tehty vanhan kirkon hirsistä. Osa vanhan kirkon puupenkeistä löytyy muuten Aunuksen luterilaisesta kirkosta. Pihalla sankarihautojen vieressä on Wäinö Aaltosen suunnittelema Vapauden Hengetär -patsas.

Punavankien teloituspaikkoja on Lahdessa useita. Hennalassa kasarmin, Milkin ja Keijupuiston välissä on pieni muistomerkki teloitettujen punaisten muistoksi. Myös Kiveriönmäellä on teloitettu punaisia, mutta heidän maalliset jäännökset ovat siirretty viereiselle hautausmaalle, jossa on kaksinkappalein muistomerkkejä. Kansallinen tragedia on hyvä pitää mielessä Lahdessa liikkuessaan.

Mustankallion hautausmaalta onkin hyvä siirtyä tutkimaan sekä Kiveriön, että Pyhättömänmäkeä. Pyhättömällä pienien kujien varrella on säilynyt vielä paljon vanhoja puutaloja ja kaupunginosan tunnelma on käsinkosketeltava. Mäeltä löytyy myös kaksi oivaa näköalapaikkaa, josta näkee Paavolan yli kaupunkiin. Toinen paikoista, niin sanotut linnan kalliot, puolestaan ovat osa Suomen ruotsalaista historiaa. Paikalle piti rakentaa linnoitus suojaamaan tärkeää Ylistä Viipurintietä. Louhinnat aloitettiin, mutta rahat loppuivat Suomenlinnan rakentamisen takia kesken ja hanke hylättiin. Kallioista kuitenkin näkee, että jotain on tehty. Viereisellä Kiveriönmäellä seisoo yksi Lahden tunnusmerkeistä, vesitorni. Pohjoisrinteellä on myös Pirunluola, mutta hoitamattomana se ei enää oikeastaan ole nähtävyys.

Mukkulan kartanon alue on vierailemisen arvoinen kohde vaikkakaan se ei liiemmin poikkea muista Suomen kartanoista niin merkittävästi. Miljöö on kuitenkin lahtelaisille rakas. Mukkulassa ollessa kannattaa käydä myös katsomassa Neste Taukotuulen palkintovitriini, jossa on pala lahtelaista jalkapallohistoriaa.

Lahden kasvun tärkeimpiä vauhdittajia on ollut aikoinaan satama. Wesijärven rautatieaseman rakennus on nykyisin erittäin viihtyisä kahvila. Sataman alue oli pitkään huonossa kunnossa ja entisen piipputeollisuuden joutomaana ja raunioina. Nyt paikkaa on kunnostettu ja satamasta on tullut lahtelaisten olohuone. Sibeliustalo on vähitellen saanut synninpäästön lahtelaisilta. Vanhaa ratapenkkaa pitkin pääsee kätevästi takaisin kisa-alueelle ja vieressä oleva Pikku-Veskun puisto vie puolestaan kohti keskustaa.

Lahden Kisapuisto ei nykyisessä kunnossa juurikaan säväytä, mutta paikalla on pelattu vuoden 1952 olympialaisten jalkapalloa. Tämän kunniaksi Kisapuiston porttia koristavat olympiarenkaat. Ehkä tunnetuimman lahtelaisen, Jari Litmasen patsas on myös Kisapuistossa. Patsas on yritetty muun muassa polttaa ja se kärsikin pieniä vaurioita, jotka sittemmin on korjattu. Vieresssä seisova Fellmannin kartano toimii nykyisellään Historiallisena museona, joka on käymisen arvoinen paikka. Myös kartanon edustalla oleva Ainonpuisto veistoksineen tarjoaa tuulahduksen menneestä ajasta. Jokainen voi kartanon portailla katsoa puistoa ja kuvitella olevansa kartanonherra. Kartanossa on myös suunniteltu Suomen itsenäisyyttä 1900-luvun alussa, joten se sopinee Suomi100-teemaan.

Lahti on myös flippereiden luvattu kaupunki. Useat baarit ovat ottaneet takaisin flippereitä ja Lahdessa onkin varsin vilkas ja aktiivinen harrastajakunta. Lahti Pinball Society järjestää turnauksia säännöllisesti ja yksi niistä on myös kisojen aikana.

Baareista ja ravintoloista suositeltuja kohteita ovat ehdottomasti legendaariset Tirra ja Torvi. Loviisankadun ”pahuuden akseli” on seissyt paikalla vuosikymmeniä ja siellä on käynyt esiintymässä lähes kaikki tärkeimmät suomalaiset muusikot. Tirraa on palautettu remontilla lähemmäs alkuperäistä asuaan, Torvi puolestaan näyttää lahtelaiselta, kaikilla vuosikymmenillä.

Sataman vieressä Niemen entinen paloasema on kunnostettu pubiksi. Sisätilojen erikoisuuden takia siellä kannattaa käydä, mutta vain pikaisesti. Lounas puolestaan syödään Ravintola Taivaanrannassa ja illallinen Ravintola Rouxissa, joka valittiin vuoden ravintolaksi 2016. Vanhoihin Uuden Apteekin tiloihin tehty ravintola on tunnelmallinen ja ruoka pohjautuu Lapin keittiölle. Kahvilla tulee käydä Sinuhella, mielellään Mariankadun akvaariossa. Yöruoka haetaan lahtelaiseen tapaan Jonen grilliltä ja ainoa oikea valinta on legendaarinen lihamuki. Lihamuki ei kulinaristisesti ole elämys, mutta se on osoitus lahtelaisesuudesta, jossa kaikki turha keimailu jätetään pois.

Lahdessa on toki paljon muutakin nähtävää ja koettavaa, mutta tämän pikaoppaan avulla voi viettää mukavan päivän, tai jopa kaksi Lahdessa. Mutta muista: Puhutaan nyt kuitenkin Lahdesta!

Hyppyjä Salpausselältä

Talvinen retki Mikkeliin on takana ja olen taas yhtä kokemusta rikkaampi. Kaupungin keskusta vaikutti varsin viihtyisältä myös talvella. Vanhat puurakennukset, puisto täynnä jääveistoksia ja komea kirkko säväyttivät, joten Mikkeliä voi kutsua myös talvikaupungiksi. Samalla reissulla yksi urbaanilegenda paljastui todeksi.

Olen aina uskonut, että Soldiers of Odin on vain mielikuvituksen tuotetta, sillä en ole koskaan nähnyt yhtään tälläista. Mikkelissä tähän vaadittiin kaksi kokonaista minuuttia kaupungin keskustassa, kun ohi käveli SoO-takkinen mieshenkilö. Kaikenlaista sitä näkee: ihmiset järjestystä turvaamassa käsivarsinauhojen kanssa. Ihan kuin olisin joskus kuulltu jostain vastaavasta.

Katsoin muutama viikko sitten kipeänä ollessani Edvin Laineen elokuvat Tällä Pohjantähden Alla ja Akseli ja Elina. En nyt kuitenkaan ala tekemään vertailuja nykypäivään (loppujen lopuksi kansa on aina ollut kahtia jakautunutta, sitä ei vain aina tiedosta) tai politikoimaan, vaan keskityn mieluummin elokuvien roolisuorituksiin ja muihin mieleen nousseihin asioihin.

Elokuvien aikana pohdin paljon henkilöhahmojen nimistöä. Suurimmalla osalla oli kansanomainen kutsumanimi ja kirkonkirjoissa ruotsalaisperäinen nimi, esimerkiksi Laurilan Anttoo tai Leppäsen Valtu. Preetin kohdalla mietin, että onko se poistunutta nimistöä vai muunnos ruotsinkielisestä nimestä, mutta en saanut päätettyä omaa kantaani.

Jos elokuvasta pitää nostaa yksi näyttelijäsuoritus, on se ehdottomasti Veikko Sinisalo Anttoona. Sinisalo sai Linnan kirjan murteen elämään aidosti ja ilmeet kuvastivat sitä mielikuvaa, joka Anttoosta syntyi kirjan perusteella. Mielestäni harvoin näyttelijä onnistuu yhtä hyvin herättämään kirjojen henkilöitä eloon ja kirjan luoma mielikuva vastasi Sinisalon roolisuoritusta.

Elokuva kosketti myös toisella tasolla. Uskon, että suurin osa suomalaisista pystyy löytämään kiintopisteitä sukunsa tarinaan. Oman pappani isä oli punavankien joukossa Hennalan vankileirillä, joskin lahtelaisena tehdastyöläisenä hänen syynsä sotaan ovat saattaneet poiketa Pentinkulman torppareiden sodasta. Punaisen perheen jälkeläisenä pappani oli kuitenkin Koskelan poikien tapaan rintamalla.

Hennalan vankileiriltä ja Fellmannin pellolta voikin sopivasti hypätä sopivasti kohti Salpausselän MM-kisoja. Vuoden 1918 taistelupaikkojen päällä käytävät hiihdot näkyvät mukavasti kaupunkikuvassa. Eilen kaupungilla kahvitellessa kisavieraita ja ulkomaisia tiedotusvälineitä näkyi monessa kulmassa. Toivottavasti nämä myös uskaltavat tarttua kaiken loiston keskellä jo lähes unohdettuun tragediaan ja kertoa siitä hinnasta, millä tämä loisto on maksettu.

Nyt on kuitenkin aika nauttia komeasta talvisesta kelistä ja huikeasta kisaviikosta. Se on jotain, jota tämä kaupunki kaiken harmauden keskellä kaipaa!

Ulos pakkaseen lapsuuden riemulla

Itsensä haastaminen lienee nykyään muotia. Samoin kaiketi uusien asioiden kokeilu. Miksi en siis hyppäisi aallonharjalle ja kokeilisi jotain, mikä aina on ollut mielessä ja jäänyt toteuttamatta. Ja näinhän tein. Kävin luistelemassa.

Edellisen kerran olen luistellut noin kymmenen vuotta sitten lukiossa. Sen jälkeen on jokaisena talvena pitänyt käydä ulkojäillä. Toteutus on jäänyt jostain syistä roikkumaan, kunnes tänään oli aika astua jäälle kuin mikäkin Bobby Orr. Idea lähti liikkeelle sattumalta ja toteutettiin erittäin lyhyellä varoitusajalla. Luistemet olivat samat vanhat, kuten myös maila.

Pukeutuminen pakkassään urheiluun oli haastavaa, koska kaikki sopivat vaatteet makaavat todennäköisesti jossain muuttolaatikoiden pohjalla. Kerrospukeutumien oli kuitenkin valttia noin kymmeneen pakkasasteeseen.

Hieman ennen kello viittä astuin Paavolan kentälle, joka vanhojen lahtelaisten suussa kulkee yhä nimellä Kirkkokadun kenttä. Jää ei ollut erikoisen hyvässä kunnossa, eikä luistemet erityisen hyvässä terässä. Onneksi kuitenkin samalla ja Kivimaan kentällä lihasmuistiin hiotut kuviot palautuivat hetkessä mieleen ja mies pysyi pystyssä.

Samalla luistelukerta oli nostalgiatrippi. Mieleen muistuivat ala-asteen talvet, jolloin koulusta päästyä tie vei välittömästi kentälle. Kotiin tultiin vasta, kun Salatut Elämät alkoi. Salatut Elämät muuten täytti tänään vuosia ja muistan sen päivän hyvin, kun lähdimme kentältä.

Paavolan kenttään liittyy myös toinen muisto. Siellä voitin ensimmäistä kertaa isoisäni kaukalon matkalla. Itse olin yläasteella, pappa puolestaan hieman alle 80-vuotias. Tekniikan kun oppii nuorena, sen taitaa vanhanakin.

Puolentoista tunnin pyrähdys ulkojäillä oli virkistävä kokemus. Luut säilyivät ehjänä ja kaatumisilta vältyttiin. Liikunnan jälkeinen hyvä olo, ulkoilu ja itsensä haastamien käänsivät tämän päivän kirkkaasti plussan puolelle.

Seuraavana tekemättömien asioiden listalla olisi talviurheilulajit hiihto ja pilkkiminen. Edellisestä hiihtokerrasta alkaa myös olla kymmenen vuotta, sillä viimeksi olen ollut sukset jalassa intissä. Pienenä olin lyhyen ajan Lahden Hiihtoseurassa ja unelmanani oli olla seuraava Mika Myllylä. Sinä talvena ei kuitenkaan tullut juurikaan lunta, joten keskityimme juoksemaan lähinnä suurmäen rappusia. Viimeisen kerran olen hiihtänyt tosissani koulujen välisissä hiihtokilpailuissa noin neljännellä luokalla. Enää en tähtää MM-kisoihin, mutta jos siitä saisi edes tekemistä talveen.

Pilkkimistä on kokeiltu joskus baarissa, mutta todellinen jäällä istuskelu on jäänyt myös sinne ala-asteelle. Toivottavasti tänä talvena saisi molemmat lajit takaisin listalle. Ja jos pilkkiessä saisi vielä saalistakin, voisi niistä kokeilla myös ruuan valmistamista.

Voi olla, että tänä iltana uni iskee. Ja toivottavasti seuraaviin ulkojäihin ei kulu taas kymmentä vuotta.

Kahen markan Patrik Laine