Ulos pakkaseen lapsuuden riemulla

Itsensä haastaminen lienee nykyään muotia. Samoin kaiketi uusien asioiden kokeilu. Miksi en siis hyppäisi aallonharjalle ja kokeilisi jotain, mikä aina on ollut mielessä ja jäänyt toteuttamatta. Ja näinhän tein. Kävin luistelemassa.

Edellisen kerran olen luistellut noin kymmenen vuotta sitten lukiossa. Sen jälkeen on jokaisena talvena pitänyt käydä ulkojäillä. Toteutus on jäänyt jostain syistä roikkumaan, kunnes tänään oli aika astua jäälle kuin mikäkin Bobby Orr. Idea lähti liikkeelle sattumalta ja toteutettiin erittäin lyhyellä varoitusajalla. Luistemet olivat samat vanhat, kuten myös maila.

Pukeutuminen pakkassään urheiluun oli haastavaa, koska kaikki sopivat vaatteet makaavat todennäköisesti jossain muuttolaatikoiden pohjalla. Kerrospukeutumien oli kuitenkin valttia noin kymmeneen pakkasasteeseen.

Hieman ennen kello viittä astuin Paavolan kentälle, joka vanhojen lahtelaisten suussa kulkee yhä nimellä Kirkkokadun kenttä. Jää ei ollut erikoisen hyvässä kunnossa, eikä luistemet erityisen hyvässä terässä. Onneksi kuitenkin samalla ja Kivimaan kentällä lihasmuistiin hiotut kuviot palautuivat hetkessä mieleen ja mies pysyi pystyssä.

Samalla luistelukerta oli nostalgiatrippi. Mieleen muistuivat ala-asteen talvet, jolloin koulusta päästyä tie vei välittömästi kentälle. Kotiin tultiin vasta, kun Salatut Elämät alkoi. Salatut Elämät muuten täytti tänään vuosia ja muistan sen päivän hyvin, kun lähdimme kentältä.

Paavolan kenttään liittyy myös toinen muisto. Siellä voitin ensimmäistä kertaa isoisäni kaukalon matkalla. Itse olin yläasteella, pappa puolestaan hieman alle 80-vuotias. Tekniikan kun oppii nuorena, sen taitaa vanhanakin.

Puolentoista tunnin pyrähdys ulkojäillä oli virkistävä kokemus. Luut säilyivät ehjänä ja kaatumisilta vältyttiin. Liikunnan jälkeinen hyvä olo, ulkoilu ja itsensä haastamien käänsivät tämän päivän kirkkaasti plussan puolelle.

Seuraavana tekemättömien asioiden listalla olisi talviurheilulajit hiihto ja pilkkiminen. Edellisestä hiihtokerrasta alkaa myös olla kymmenen vuotta, sillä viimeksi olen ollut sukset jalassa intissä. Pienenä olin lyhyen ajan Lahden Hiihtoseurassa ja unelmanani oli olla seuraava Mika Myllylä. Sinä talvena ei kuitenkaan tullut juurikaan lunta, joten keskityimme juoksemaan lähinnä suurmäen rappusia. Viimeisen kerran olen hiihtänyt tosissani koulujen välisissä hiihtokilpailuissa noin neljännellä luokalla. Enää en tähtää MM-kisoihin, mutta jos siitä saisi edes tekemistä talveen.

Pilkkimistä on kokeiltu joskus baarissa, mutta todellinen jäällä istuskelu on jäänyt myös sinne ala-asteelle. Toivottavasti tänä talvena saisi molemmat lajit takaisin listalle. Ja jos pilkkiessä saisi vielä saalistakin, voisi niistä kokeilla myös ruuan valmistamista.

Voi olla, että tänä iltana uni iskee. Ja toivottavasti seuraaviin ulkojäihin ei kulu taas kymmentä vuotta.

Kahen markan Patrik Laine