Iisalmesta saa

”Iisalmesta saa parempaa”, totesi aikanaan Seppo Räty. Tutustuin puolestaan itäsuomalaiseen ja kenties savolaiseenkin sielunmaisemaan Lapinlahden ja Iisalmen kautta viime viikonloppuna. Samalla sain ensimmäisen kummilapseni, tai oikeastaan, kummilapseni sai nimen kauniissa Lapinlahden kirkossa.

Ristiäisten tunnelma on aina lämmin, mutta tällä kertaa miljöö ja ympäröivän päivän harmaus teki siitä vielä lämpimämmän. Lapinlahden kaunis puukirkko komeine alttaritauluineen oli oikeastaan nähtävyys, jollaista en odottanut ja kynttilöiden valo loi pimeään syksyyn rauhallisen ja levollisen tunnelman.

Toisaalta Lapinlahti näytti myös toista puoltaan. Pienen kylän ongelma lienee se, että kaikki ihmiset tuntevat toisensa. Kauppaan astuessani tuntui kuinka kaikkien muiden katseet pureutuivat seuraamaan jokaista askeltani. Olin ilmeisesti uhka Lapinlahden seesteiseen maalaisidylliin.

Kulttuurishokki ei helpottanut Iisalmessa, joka on sentään jo kaupunki. Ensimmäinen kohteemme oli paikallinen irkkupubi. Opin siellä yhden tärkeän asian, kun ajattelin maistaa jonkinlaista pienpanimoiden olutta. Iisalmessa ”jotain paikallista” tarkoittaa aina Olvin kolmosta. Siinä sai etelän pelle näpäytyksen naurun kera.

Jos jotain positiivistakin pitää iisalmelaisista sanoa, niin ainakin he ovat ystävällistä ja varsin avointa porukkaa. Ihmiset olivat valmiita neuvomaan ja juttelivat melko sujuvasti muustakin kuin säästä. Omasta kaupungistaan he eivät puolestaan tuntuneet olevan kovin ylpeitä, mutta savolaisten puhuessa vastuu jää kuulijalle.

Tietysti juhliin kuuluu sekä sikarit, että asiaan kuuluvat juomingit. Sikariksi valikoitui tällä kertaa varsin halpa ratkaisu. Romeo y Julieta, hintaa noin 20 euroa kappale, sopi tilaisuuteen viskin kera. Lämpölamppujen varjossa kolmen tyylikkään herrasmiehen keskustelu muuttui syvälliseksi. Sikarit poltettuamme jatkoimme Iisalmen yöhön.

Seuraavana aamuna olikin vuorossa tuskainen paluu Lahteen. Yli viiden tunnin bussimatka Juhani Ahon Rautatien maisemista oli tuskainen. Pienimuotoista krapulaa on tullut siis podettua pitkin viikkoa.

Tänään Ruotsalaisuuden päivänä koin iloisen yllätyksen, kun naapurina asuva talonmies soitti ovikelloa. Hänellä oli ämpärillinen kalaa minulle. Saa nähdä, mitä tuollaisesta määrästä isokokoisia muikkuja voi loihtia kaupunkilaiskeittiössä. Lähiöruokaa parhaimmillaan. Vai pitikö kummisedän postitella näitä kaloja jonnekin?