Makaan sängyllä ja kuuntelen Kepan
rauhoittavaa hengitystä. Ulkona Lahden kaunis taivas näyttää
hämärtymisen merkkejä, onhan kello jo lähes 12. Oikeastaan takana
on täydellinen sunnuntai mastojen juuressa.
Kepan päästyä töistä, lähdimme
kävelylle. Tai oikeastaan ensin totesimme puhelimeni rikkoutuneen
lopullisesti. Samalla tuli minusta esiin se lapsellinen puoli, kun
teki mieli käydä lattialle makaamaan itkupotkuraivarien merkiksi.
No, se on entinen puhelin ja asialle ei enää mitään voi.
Kepa oli unohtanut oman puhelimensa
kotiin ja Kisapuiston kohdalla emme tienneet edes aikaa. Kävelimme
rauhassa läpi Pikku-Veskun kohti aurinkoista satamaa. Sataman alue
on kyllä yksi lempipaikoistani Lahdessa ja sen historiakerrostumat
saavat joka kerta kysymään uusia kysymyksiä. Mietin hetken oman
pappani ensimmäistä kesätyötä 1920- ja 1930-lukujen taitteessa
satamassa. Hän oli kertomansa mukaan kannellut laukkuja laivasta
junaan ja toisin päin.
Seuraava historiakerros on
Sibeliustalon vieressä nököttävä tehtaan piippu. Käsitykseni
mukaan ukkini on puolestaan ollut siinä töissä, hieman myöhemmin
toki. Vanha tiili on kaunista sekä läheltä että kaukaa.
Kävimme hakemassa jäätelöt ja
söimme ne laiturin nokassa. Kummankaan Classic-tikussa ei ollut
voittoa, mutta valkosuklaa ja mango toimivat yhdessä ja erikseen.
Palataan kuitenkin niihin historiakerrostumiin.
Pianopaviljonki, Sibeliustalo ja
ympäröivät kerrostalot muodostavat satamaan silauksen modernia ja
vilkasta elämän makua. Kokonaisuutena koko miljöö on etenkin
kesällä lahtelaisten olohuone, jossa on se mummolta perinnöksi
saatu lasipurnukka vierekkäin IKEA-kipon kanssa. Toimivaa ja
kaunista.
Takaisin keskustaan kävellessämme
päätimme mennä katsomaan naisten pesäpalloa Kisapuistoon. Laji on
itselle koulun liikuntatunteja (ja muutamaa aihetta sivuavaa
historiateosta) lukuunottamatta täysin vieras. Olen tietoinen Lahden
Mailaveikkojen kunniakkaasta historiasta, mutta Kisapuistossa oltiin
kaukana glamourista. Yllättävän runsaslukuinen yleisö kuitenkin
oli löytänyt paikalle.
Tauko ja kisamakkaran aika. Kisamakkara
oli tällä kertaa varsin jauhoinen, mutta kypsyys kuin unelma.
Kelpasi siis meille molemmille enemmän kuin hyvin. En tiedä,
paljonko yhdestä makkarasta lopulta rahaa juniorityöhön meni,
mutta voin kai sanoa, että olen tehnyt edes jotain lahtelaisen
pesiksen eteen tänä vuonna.
Kahvimaitoa hakiessamme harmittelimme
vielä Sippipuiston nykykohtaloa. Kauas on tultu niistä päivistä,
jolloin kauniin kaupunkimme parhaalla paikalla näkyi elämänmakuinen
rosoisuus. Penkeillä istuivat paikalliset ”julkkikset”
viinapulloineen ja rosoisine juttuineen. Nyt paikalla kirmaa lapsia
hymyssä suin. Ei minun nuoruudessani lapset hymyilleet, silloin oli
lama.
Iltasella katsoimme vielä yhdessä
dokumentin Venäjän Putin-nuorista. Oikeastaan varsin hämmentävän
oloinen dokumentti. Nasi-nuoret eivät eronneet juurikaan
suomalaisesta nuoresta, kuin kielen perusteella. Heidän kesäleirinsä
muistutti suomalaista rippileiriä ja ulkoilmafestaria sillä
erotuksella, että sieltä puuttui alkoholi. Toinen dokumentista
noussut teema oli kuitenkin varsin pelottava, sillä tuntui, kun
nuoria olisi aivopesty vihaamaan kaikkea erilaista. Toisaalta se
saattoi olla myös dokumenttiin haluttu näkökulma.
Kello löi viisi minuuttia sitten 12.
Kenties on aika kääntää kylkeä ja painua nukkumaan ja lisäillä
tämän illan ruokakuvat ja vaatepohdinnat huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti